II

Varhain syksyllä lähti Kristiina kerran ulos puolenpäivän aikaan.

Paimen oli kertonut, että alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon

tulikukkia ja että Kristiina löytäisi sinne, jos seuraisi joen juoksua.

Kristiina löysi paikan: se oli jyrkkä, päivänpaahteinen rinne --

oli juuri paras noukinta-aika. Niitä kasvoi kaikkialla raunioiden

koloissa ja harmaiden kantojen ympärillä -- vaaleita varsia keltaisine,

tiukkaanpusertuneine kukkineen. -- Kristiina pani Munanin poimimaan

vaapukoita risukkoon, josta hän ei voinut päästä pois äidin auttamatta,

ja käski koiran vahtia häntä. Sitten hän veti puukon tupesta ja alkoi

leikellä tulikukkia pitäen kaiken aikaa silmällä pienokaista. Lauritsa

pysytteli hänen kintereillään ja leikkasi hänkin kukkia.

Kristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta

täällä tunturilla. Muuten hän ei enää pelännyt haltioita niin paljon

kuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjaväki jo enimmäkseen palannut

laaksoon, mutta hän oli aikonut jäädä majalleen yli Maarianmessun. Yöt

olivat tosin jo pimeät ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli -- tuntui

ilkeältä mennä ulos myöhällä. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja --

ja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten

täytyi sellaisissa tapauksissa jäädä tunturille myöhään syksyyn, jopa

talveksi -- ja isä oli sanonut, ettei hän ollut koskaan huomannut

kenenkään vieraan oleksivan heidän karjatuvallaan.

Kristiina jäi seisomaan yksinäisen kuusen alle keskelle ahoa, kädet

raskaan kukkakantamuksen ympärillä, joka oli hänen sylissään. Paikalta

näki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla

monin paikoin.

Keltaiset ja päivän polttamat nämäkin rinteet olivat. Mutta hänestä

kotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihreää -- ei ainakaan niin

vihreää kuin Trondheimissa.

Hän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä --

kartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä

povella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas

laakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla.

Hän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi

esiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti.

Ja niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan

ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, -- ja

äpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.

Hänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin -- Birgsin niemiä,

venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja

meren hajua -- kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä

pohjoiseen tullessaan.

Erlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.

Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt

häntä -- suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten

ratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä --

vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja

maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt

elämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.

Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen --. Hän olisi

taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito

jäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän

tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa:

katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine

ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta.

Hän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt

lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää

ja saksanpähkinöitä.

Ja hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän

muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta,

vaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut

hänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset

reunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka

ylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.

Ja väliin hän ikävöi -- ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä

ja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia.

Jouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen -- jolloin kävi

kuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi

öinä keskosten jälkeen.

Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä

viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha -- mutta

Kristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin

poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas,

osasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.

Erlend -- voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin

välinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies,

näytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy

juoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän -- alistuu osaansa, virtaa

turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt

hän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin

pojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän

kanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan

jotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja.

Mutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä -- hän oli liian

malttamaton.

Hän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan

kaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut

sanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka

onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä

ylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia

ja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan

epäsuosiossa -- hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä

typeriksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut

meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.

Ja Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta

ystävää kotikulmallaan. Ei enää --.

Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään

ja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.

Pohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova,

muuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia,

vieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla

pilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson

ahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan;

sen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä

vuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. --

Sammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita

isä oli verrannut naisen rintoihin.

Erlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa -- henkeä salpaavaa.

Vähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt

haltia-immen lapsena ollessaan.

Ollessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli

silkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket -- Kristiina sulki

silmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi

tahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän

möyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen -- niin. Mutta

hänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat

luokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään

näin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi

laskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta

hän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki

hänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen

kiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.

Pikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin,

tömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja

kysyivät sitten:

"Miksi te teette noin, äiti?"

Kristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia

auenneita kukkia koriin.

"Siksi, että kenkä painoi varvastani", vastasi hän niin pitkän ajan

perästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he

eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota -- he olivat tottuneet

siihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän

havahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.

Lauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut

auttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä

pois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa

vaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan

paljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.

He leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita

kahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin

samanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta

epämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä

saattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi.

Munan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja

samanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin

kapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva

sysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat

niin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä

väliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi

hänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea

otsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä,

jonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet,

jotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.

Lauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka,

kun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin

kulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta

sentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka

ja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa

itseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa

ja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana

pitkälle miehuuteen.

Gautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen;

hänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja

vahva vaaleankeltainen tukka.

Ainoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän

oli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara,

villainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta

otsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman

loistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina

hellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui.

Bjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään,

yksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella

oli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun

äiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja

selkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja

hoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa,

paitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään

-- ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta.

Hän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut

huolehtia Bjørgulfista --. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin,

että kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli

omituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli

luullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään

ollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.

Vähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä

näkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun

Kristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut

apua.

Poika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin

lähemmäksi häntä. Isän kävi samoin -- Bjørgulf oli ainoa pojista, joka

ei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta.

Vain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi -- mutta kun äiti koetti

puhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään

onnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi

isäänsä. -- Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin

olivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa

käydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla;

Baard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven

keralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika

oli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja

arvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.

Hän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä

oli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka

olivat levänneet hänen rinnoillaan.

Arne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä

kieltään -- hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin

syrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena.

Mutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan

ja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä

kaikki tiesivät -- sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun

Erlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia

lörpötellessään Sunnivan kanssa -- ja rouva täytti velvollisuutensa

ilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat

olleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen

oma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti

päivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle -- hänen

itsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut

käsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi

Arne.

Arne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut

ylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät

tienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut

haltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella

-- hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.

"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten", oli Erlend vastannut.

Kristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut -- hän oli seisonut

alasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.

Herra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat

toivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt

puhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. "Itsehän Baard sen

parhaiten tietää", oli Erlend taas sanonut.

"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun

seitsemän poikaasi yhteensä --"

"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne", oli Erlend

vastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt

puhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan

Sunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt

seisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin

kylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan

siten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin

sanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.

-- Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan.

Hän oli varmaan hymyillyt -- ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin

katsoessa _häneen_ hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja

tunnustellen.

Kristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni,

niin pieni, tämä hänen nuorimpansa -- ei ollut liian suuri äitinsä

suudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista

silmää -- poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat

aina mennä kiinni -- äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin

niin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.

Lauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.

"-- Se on isä!" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten

molemmat jyrkkää rinnettä alas.

Kristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni

kalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar

ja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.

Kristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi

Kristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin

hevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa

hirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.

Kristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin

kysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut

harmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän

väristä. Kaikilla oli jousipyssyt.

Kristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän

kulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat

elonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä

ja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla,

tähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. --

Ulf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi,

astuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.

Hän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki,

jolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja

tunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä

siltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju,

pajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella

multalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla

eläimet häätivät luotaan kärpäsiä -- kaikesta tuosta lähti ihmeellinen

rauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä,

olivat lähteneet etelään.

Lehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa

maitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava

vääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja

utareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi

suihkauksen sen läpi.

Hän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota -- he kuiskasivat

ja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa

joka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä

tarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.

Kristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat

kiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut

Lauritsalle -- tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan,

pudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään -- poikien piti

jättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.

Erlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore

juusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien

sitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve

oli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt

oli Munan näkymätön -- se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki.

Kaikki kolme nauroivat -- mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän

ojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.

Kristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja

siitä näki ulompaan suojaan -- toiset olivat sytyttäneet aimo roihun.

Häilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito

ja kolme paimenta syömässä.

Kun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät

pojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa.

Erlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen

päällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja

meni sitten ulos.

Taivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä

kulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma

pilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli

tyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten -- tuuli nukkui, mutta

pohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen

kylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein

täysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa

huurussa.

Vieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten

oli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta -- ei kuulunut mitään

muuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen

puron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu -- rauhaton humina, joka

liikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne -- Kristiina

järjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla,

Naakkve ja kaksoset tulivat ulos -- äiti kysyi minne he aikoivat mennä.

He vastasivat tahtovansa nukkua vajassa -- maitoaitassa haisi niin

juustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.

Naakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan

hahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan

kuluttua tuli palvelustyttö ovesta -- hän säpsähti nähdessään emäntänsä

seinän vierustalla.

"Etkö mene maata, Astrid -- on jo myöhä --" Tyttö mutisi, että hänellä

oli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen

menevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli

jo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä

laskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti

joen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle.

Hänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti

virran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää

huokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi -- siellä

täällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen

säde virran viripintaan.

Erlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina

pisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa,

jotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti

astumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He

eivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.

Aittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.

"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?" kysyi hän sitten.

"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa --." Kristiina istuutui kolmijalalle

tulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti

ja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä

kivisijassa.

"Nukutko sinä, Erlend?" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan

murusia helmastaan.

"En --." Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä

astiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti

sillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.

Mutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui

pimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi

väsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää

tuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut

niskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend

kuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.

* * * * *

Kristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän

vinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.

Sänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan

kiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä

kohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut

tapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista

herätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin

hiljaa -- silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta

tuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.

Kotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi

ovelle.

Kuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka

olivat kastuneet päivällä, välkkyivät -- nyt ne menivät jäähän. Kuu

paistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli

purevan kylmä -- hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan

paikalleen.

Sitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja

posahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.

Niityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta

kuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta

kermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei

ollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona --

tapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.

Hän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven

ääreen -- ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa

kouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä

pelosta -- mutta hän ei _tahtonut_ ristiä silmiään. Sitten hän nousi

kivelle ja istuutui sille.

Siitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat

kalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava

huippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi

jäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot

hohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli

osannut aavistaa -- koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki

tuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien -- kauhu

ja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan

uhallakin.

Hän ei _tahtonut_ mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän,

nukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen

hän tunsi.

Niin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava

milloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti

mitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan

pyhiä säästämään Erlendin hengen -- --

Ja niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä

hän oli menehtymäisillään --.

* * * * *

Hän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua

esiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin --

teennäisin Erlendin puolusteluin.

Tosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut

hänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli

ottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa.

"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne --." Mitähän Erlend

oli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut

mitään -- muuten vain sanonut.

Erlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita

parempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä

edestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin

mielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään

uhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken

onnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen,

valtaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana

vaimonsa isän kartanossa.

Mutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen

hikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti

kartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.

Ei hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin

töllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta

puolin ahdistetuksi ja saarretuksi -- kunnes oli läkähtyä. Silloin

hänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla

talonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä

päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan

kartanoon -- ja hän oli nähnyt, että _yhden_ täytyi raataa, jotta

jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan

isä pystynyt siihen, oli se _hänen_ tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi

saada varmuus -- varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota

oli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla

käsillään. Ja nyt -- sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei

särkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä

tuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos -- se oli lihonut

ja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli

auringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä

omaisuuden lisääntyvän -- hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi

kaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli

kerran kohoava.

Jørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut.

Eikä Ulf ollut laakson miehiä -- hän saattoi tehdä pahoin ja olla

kärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas

heinä -- heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä

-- mutta heinä siellä ei ollut _hyvää_, sellaista, johon Ulf oli

tottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin

niin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä

täytyi tehdä.

Isä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se

talonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden

oikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät

ja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli

kasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei

tuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen

yhtä hyvin ja -- poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut

häneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja

vaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen

kainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi,

joka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja

hoivissaan.

Kristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.

"Pactum serva -- se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!"

Entäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif

Holmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja

lasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen

tehtäväkseen -- itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui

sitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne

Gjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja

töin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.

Arne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana

iltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin

Kristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin

kahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta --

miehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla

pojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä

ja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi

todistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle -- vaikkakin se

oli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse

välittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä -- mutta hän tiesi Erlendin

pitävän siitä paljon.

Juhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen

ollut vaikea luovuttaa -- tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta

olivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan,

jossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut

pelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli

vaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut

koko Norjan maassa olevan sen veroista -- kun näet _ymmärsi_ asian.

Vaikka olihan se kulunut -- Erlend oli _kuluttanut_ aseitaan, hän

oli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan

--. Arne hyväili joka esinettä -- kypärää, hartiakaulusta, hiha-

ja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat

ja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka -- siinä oli vain halpa

rautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut -- mutta moista

kappaletta ei nähnyt joka päivä.

Kristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend

iloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta -- hän ei ollut

milloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen

varhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut

hänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend

maininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: "Jos ei Jumalalla olisi

ollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi

kai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt

kuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä

pohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut

sinua, kultaseni -- silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen

kuin sinä tulit täysikasvuiseksi."

Munan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota

ystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen,

minkä torkahti sairaan vuoteen laidalle -- viimeisenä talvena, jolloin

Sigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä

erissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon,

oli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan

paadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan

muuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut

Erlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut

mitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. --

Samoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen

aivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan.

Kristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa -- mutta

hän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.

-- Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät

olivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan,

mutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: "Pactum serva. Se

merkitsee norjaksi: säilytä uskosi."

Arne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan

kotitunturilla olevaa maaomaisuutta -- Erlendin huomenlahjaomaisuus --

oli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa

jotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta -- kunnia

ennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko

hänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi

Arnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja

munkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui

Kristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.

Hetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti

katseensa -- Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät

ja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli

kuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät

ja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat

parranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena

vaikeana hetkenä -- Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka

synnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina

oli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.

"Niin, niin, tyttäreni", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan.

"Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut

polvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy

langeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut

vaikeuksien läpi --"

-- Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa

ja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin

määräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä

jakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka

pyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei

enää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan

olemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä.

Se oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi.

Sen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv;

tuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika,

joka kyntää, lannoittaa ja kylvää -- kyliä Jumala suo itämis-sään, kun

hänen aikansa on käsissä. -- Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse

hoitanut maata.

Gunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa,

Helgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli

toinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen --.

Mutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa.

Kauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu

ja välkkyi koristeita -- appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta

talosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä -- vaikkei hänellä ollut

lapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän

milloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia -- tämä kuului sentään

voivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa --.

Mutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin

Erlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä

tämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut

luostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa

näyttäytyminen nykyoloissa -- meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan

voimien.

Ja sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen

laivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan

myötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.

Oli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä -- vuonon vesi oli läikkynyt kylmän

harmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava

-- tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin,

ja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan

kannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta

jauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi

niemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä

vuoren alla -- ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän

ehdittyään selemmälle.

Erlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan

kanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.

He kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa

kohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.

Erlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen

luota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä,

jota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien

soutupenkkien välitse äitinsä ohi -- mustakiharainen pää eteenpäin

ojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu

oli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.

Äiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta

poikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika

tekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.

Erlend kiskaisi kätensä pois. -- Kristiina näki hänen kasvonsa, ne

olivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle

selkänsä ja hävisi purjeen taakse.

He olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi

aallokko -- laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli

kojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa.

Häntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka

aivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat

hänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni

valotuikku loimahteli -- ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen

saada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi

unenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän

vuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon,

äitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli

Erlend alas.

Kristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:

"Näitkö Naakkvea? -- Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä,

Kristiina." Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. "Sellaiset

olivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa

-- kun olit kuullut minusta kaiken pahan -- ja annoit kuitenkin

luottamuksesi --"

Silloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran

sydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea

päivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa

käteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan

hiedan --.

* * * * *

Jo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten

tunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut

irtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti

kukkulan alaisten kallioiden yli.

Pelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat

alakuun aikaan -- eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä?

Mutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi,

että hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä

oli niin jäykkä tänä yönä.

Tänne tulija vain aikoi -- nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon

läpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä.

Silloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle

-- mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen

liekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä --

oli iso ja vahva mies -- nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.

Nähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti

säikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki

sitten:

"Herra Jeesus, sinäkö siinä olet vai -- miten ihmeessä sinä liikut

ulkona näin yöllä --? Odotitko minua?" kysyi hän äkkiä aivan kuin

suuressa hädässä, "oletko aavistanut minun tuloni?"

Kristiina pudisti päätään:

"En voinut nukkua. -- Lanko, mikä sinua vaivaa?"

"Andres on niin kipeä, Kristiina -- pelkäämme hänen kuolevan. Silloin

ajattelimme -- tiesimme sinun olevan taitavimman naisen semmoisissa

-- hän on oman sisaresi poika, muista tämä. Tahdotko olla niin hyvä

ja lähteä minun kerallani hänen luokseen? -- Ymmärräthän, etten olisi

tullut sinun luoksesi tällä tapaa, ellen olisi tiennyt pojan hengen

olevan kysymyksessä", sanoi Simon rukoilevasti.

Hän toisti saman Erlendille, joka istui aitassa unisena äänettömän

ihmetyksen vallassa. Erlend koetti lohduttaa lankoa ja selitti kuin

kokenut ainakin, että pikkulapset tulevat helposti kuumeeseen ja

alkavat houria pienimmänkin vilustuksen jälkeen; ehkei se ollut niin

vaarallista kuin miltä näytti. "Ymmärräthän sinä, Erlend, etten minä

olisi tullut hakemaan Kristiinaa näin öiseen aikaan, ellen olisi nähnyt

lapsen kamppailevan kuoleman kanssa", sanoi Simon.

Kristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan;

Simon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa

maitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä

takaisin paikalla, kun toiset saapuivat "-- jos sinä suostut tulemaan,

Kristiina?" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin

leskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja

saattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa -- Simon vakuutti

uudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.

Nostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:

"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta -- ellei sinulla ole mitään

sitä vastaan?"

Kristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän

tiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana

olevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi -- mutta siinä

tapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin

kautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi

herättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.

Suuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina

kerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut

kaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä

helposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän

näytti olevan mitä parhaimmissa voimissa -- keskellä päivää kolme

vuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut

pojan istua viljareessä pellolle asti -- kun Andres äkkiä valitti

vilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät

loukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä

ruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän -- mutta eihän se pikku

raukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.

Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan

kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu,

hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.

Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika

ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä

ja syksynä -- niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen

sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas -- hän

"pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä

leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon

palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman

villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän

ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti

lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan

sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja

tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja

päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa

hänet --.

"-- Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen

syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun

jälkeesi'."

"Älä puhu tuolla lailla, Simon -- ikään kuin ajattelisit kuolevasi

pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun

tapaistasi, lanko, heittää toivoa --"

"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme.

Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"

"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena

ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella --." Mutta Kristiinasta tuntui,

ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan;

hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että

suitset helisivät -- eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin

heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan

puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät

kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.

Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi

laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea --

pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.

"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.

Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä

laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina

tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen

polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen.

Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään

alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei

ne mukanaan --.

Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki

kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä.

Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.

"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä

tuntenut mitään aavistuksen tapaista --?"

Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:

"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän

on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että

jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon --"

"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina.

"Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.

Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi

kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti

katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti

Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.

Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin

suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta

päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat

ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen

oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin

kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan

ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.

Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti

rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian

ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin -- tämän taudin

luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena

tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän

pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta

hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli

Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle

hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet

valuisivat vähemmäksi rinnasta.

Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon

kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan

ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui

tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä

lapsen ääressä.

* * * * *

Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina

Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki

nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän

pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan

käteen:

"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.

"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko -- olemmehan me kaksi

ainoat jäljellejääneet koko suvustamme --"

Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, -- niiden takaa kuului pari

kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin

yhden ainoan kerran -- heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä.

Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas.

Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta

tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.

"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet

olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet

neliskulmaiset.

"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja

hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut

koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta -- aina;

sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja

kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut

naittaa -- mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."

"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen,

Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa -- et

arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia

silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun

kanssani."

"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit

nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.

Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut

sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin.

Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän

oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä

-- kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja

onnettomuutta vastaan.

Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat

saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista

saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt

varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille

rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan

pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen -- sillä oli kauniit

kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento

pieni heiveröinen -- se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin

huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää

hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että

Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen.

Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan

-- hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei

suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että

vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa --.

Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja

tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut

pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon

Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia

kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän

katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli

sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.