SUKULAISSOPUA

I

Erlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantyttären asuessa toista

vuotta Jørundgaardissa tahtoi kartanon emäntä itse lähteä kesäksi

tunturituvalle.

Hän oli tuuminut sitä talvesta lähtien. Skjennessä oli ollut vanhoista

ajoista asti sellainen tapa, että emäntä itse hoiti karjatalouden,

sillä eräs sen talon tyttäristä oli kerran lumottu vuoren peittoon,

ja sen jälkeen oli tytön äiti aina tahtonut olla kesät karjamajalla.

Mutta Skjennessä oli omat tapansa useassa suhteessa -- ihmiset olivat

tottuneet siihen eivätkä enää ihmetelleet.

Muualla ei ollut tapana, että suurkartanoiden naiset itse lähtivät

tunturille. Kristiina tiesi, että jos hän tekisi näin, tulisivat

ihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sitä.

-- Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heillä muutenkin jo on puhumista

hänestä ja hänen asioistaan.

-- Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja

pitovaatteet naidessaan Ingebjørg Nikulauksentyttären Loptsgaardista.

Hän oli ollut Hamarin piispan ratsupäällikkö; ja piispan ollessa

pohjoisessa uutta kirkkoa vihkimässä kävi Ingebjørgille hullusti.

Nikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. Hän vannoi maan

ja taivaan kautta, ettei hänen vävykseen tule mikään ratsumies. Mutta

Ingebjørg sai kaksoset, ja siinä oli kai Nikulauksen mielestä liikaa

lastia yhden kannettavaksi -- niin arvelivat ihmiset nauraen. Hän antoi

tyttärensä Audunille vaimoksi.

Tämä tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan häitä. Unohtunut se ei

ollut, ja ihmiset muistivat kyllä Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi

-- hän oli kotoisin Hadelandista ja hyvää sukua, vaikka tuo suku oli

perin köyhtynyt. Eikä miehestä itsestäänkään oikein pidetty Silissä,

sillä hän oli jäykkäluontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sekä

hyvät, mutta muuten uuttera työssä ja koko lailla laintunteva; Audun

Torberginpoika oli tavallaan arvossapidetty -- lisäksi hän oli mies,

jonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.

Kristiina näki edessään Audunin leveät, ruskeapintaiset, tuuhean,

kiharaisen punaisen tukan ja parran kehystämät kasvot, ja terävät,

pienet, siniset silmät. Miehessä oli jotakin tuttua -- Kristiina oli

nähnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusväen joukossa -- jollakin

Erlendin alustalaisella tai loisella.

Kartanon emäntä huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota

kunniaan, joka eleli vaimonsa perintötilalla. Joka ei ollut milloinkaan

omistanut muuta.

* * * * *

Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida

Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista

ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa

oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin

tehtiin elonkorjuussa. -- Frida muisti tietysti miten Kristiina oli

tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä

samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.

Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä

kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja

kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä

karkaamisena.

Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend

oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja

komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai

alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.

Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli

varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson

pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta

kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot

tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle,

joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat,

jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät

kuusi- ja koivumetsät -- tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään

maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin

mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.

Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin

ilmaistuksi aikomuksensa -- illalla, istuessaan illallispöydässä.

Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa -- häneltä jäi sormet

vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin

Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden,

joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko;

Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa

Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan

minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi

lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta

sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä

karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan

-- mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta.

Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki

aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.

Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon

Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa.

Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea.

Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran

tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi

oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina

tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle

mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta

sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli

hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon.

Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun

rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja

Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään.

Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin -- palvelusnaiset

määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen

ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari

lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt

odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin

hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena --

mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle

ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei

Arngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen,

sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen

kerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin

ajatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen

lapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.

Hän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja

valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild

juoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden

hienon jääkuoren -- hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt

punaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli

päälläpäin.

Laakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden

ruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja

valottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus

tummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan

takana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus

louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten

välkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät

kuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan

veden ääni täytti koko ilman -- alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja

kaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä

kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten

hän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi

itsensä irti ja kirmaisi alamäkeen -- kunnes Gaute huusi häntä. He

olivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului

rautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho.

Etäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut

runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa

jälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi

sattui siihen.

"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi isä.

Hän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi,

verrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti

ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend

otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen -- toinen puuhun osuneista

nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli

silpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti

kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten

-- se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?" -- ja hän alkoi selitellä

Gautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:

"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme

Naakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa

--"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti --

hänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.

"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin -- jos minä

saan tulla teidän kanssanne, isä", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska

tyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka

hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä,

hän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten

palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina

poikainsa kanssa. -- Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän

matkaa sievästi -- sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja

Skulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi -- mutta vallaton

ja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina

leikkinyt sen kanssa --.

* * * * *

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa

kanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla

katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja

leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä

nuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään

isäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan

ja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat

hänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.

Simon nousi erottamaan lapsia; silloin hän tuli sysänneeksi maahan

pienen kivivadin, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Se putosi

maahan ja särkyi.

Arngjerd ryömi pöydän alle ja keräsi kokoon kappaleet. Simon otti ne

häneltä, katsoi niitä ja sanoi hyvin onnettomana: "Taitaapa nyt äiti

suuttua!" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati,

jonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen

häneltä perinnöksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon;

naiset pitivät sitä hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa

vaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon kätensä selän taakse.

Ramborg tuli sisään ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. Hän riisui

vaipan Ulvhildin yltä, ja tyttö juoksi syleilemään isäänsä.

"Oletpas sinä hieno tänään, Ulvhild -- hopeavyö näin arkena, tarkoitan

--", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun hänen kätensä

olivat täynnä vadinkappaleita.

Ulvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona

Jørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.

"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä -- sinut voisi vaikka panna

kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen.

Ainoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli

aina hyvin laitoksissaan.

"Miksi sinä seisot noin?" kysyi Ramborg mieheltään.

Simon näytti vadinkappaleet: "Mitä sinä mahtanet sanoa tästä --",

aloitti Simon.

Ramborg otti ne käsiinsä: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin

typeräksi --"

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt

hölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään

ikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut

lausua sitä.

"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.

"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään

suututtaisi minua -- näin pikkuasioissa", vastasi Ramborg -- ja nyt

huomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani",

sanoi Simon. "Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita --"

"Mitä lienevät", vastasi vaimo. "Sinä et ole koskaan puhunut minulle

suurista asioista, Simon --"

Hän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan

hänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres

pyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa

lapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.

Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:

"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon -- teidän vanhin lapsenne on jo

seitsemän vuoden vanha --"

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Simon -- tarpeettoman terävästi, kuten

Kristiinasta tuntui.

"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet

sinä luota häneen tarpeeksi -- etkö voisi antaa hänen määrätä vähän

enemmän tässä kartanossa -- yhdessä sinun kanssasi?"

"_Minun_ vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo", vastasi Simon

kiihkeästi. "En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo,

mutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon

asioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta --"

"Enhän minä epäilekään", ehätti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein

siltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi

kuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon --"

"Muista _sinä_ --" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan,

"että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme -- sinä ja minä emme

päässeet niin pitkälle --". Vaimo astui samassa sisään kantaen

olutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski

kätensä hänen olkapäälleen: "Voitko ajatella, Ramborg -- sisaresi

luulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi", sanoi hän ja nauroi.

Ramborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät

oudosti, kun hän kysyi: "Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten

sinäkin sait -- ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka

sitten --" ja hänkin nauroi.

Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut

olutkulhoon:

"Nyt on jo myöhä -- on aika lähteä kotiin", sanoi hän hakien silmillään

poikiaan.

"Älähän nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi

vieraan maljan. "Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka

sanaa, joka lausutaan omaisten välillä -- istu ja anna anteeksi, jos

vastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt --"

"-- Minua väsyttää", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän

kysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa --

täällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.

Kristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut

tulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja

piiluunsa -- olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi

välttämättä lähteä mukaan -- ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään

ainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt

saattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.

Ulkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui

keväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului

veden solinaa pimeydessä.

Simon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat

edellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei

viitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen

äskeisestä. Pitihän hän langostaan -- mutta raja tuli olla sillä, mitä

sai sanoa ja lyödä sitten leikiksi -- joskin oltiin omaisten kesken.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui

pahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin

uskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa -- Kristiina ei voinut antaa

vastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä

talvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt

noutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä.

Tuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja

mentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai

edes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi

perin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa

sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä,

ollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli

tahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui

vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen

lähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha

äijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen

Simonin syntymää. -- Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon

vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään

lähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa

aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän

ole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.

Simon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain

muutaman sanan ilmasta ja talon töistä -- uudistaen saman, mitä olivat

sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä -- mutta kysyi sitten

äkkiä:

"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on

niin vihainen minulle?"

"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua -- ja ellei hän pääse

kohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle --"

Kristiina pudisti päätään; ei hän ollut huomannut sitä; "ellet sinä ole

sanonut leikillä semmoista, josta hän on pahastunut, kuten lapset usein

tekevät --"

Simon kuuli Kristiinan äänestä, että tämä hymyili; silloin hän

naurahti: "En minä muista, mitä se voisi olla --"

Sitten hän toivotti uudelleen hyvää yötä ja lähti.

* * * * *

Jørundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pimeä, ja valkea liedellä

sammunut. Bjørgulf makasi valveilla ja sanoi isän ja veljen lähteneen

hyvän aikaa sitten.

Isännänsängyssä makasi Munan yksin täydessä unessa. -- Äiti painoi

hänet syliinsä laskeuduttuaan levolle.

-- On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei tämä sitä itse

huomaa. Ettei hänen pitäisi viedä isoja poikia kanssaan metsälle, kun

talossa oli liiankin paljon tekemättömiä töitä.

Sitä Kristiina ei odottanut, että Erlend itse olisi alkanut kulkea

auran kurjessa. Tuskin hän olisi jaksanut edes tehdä täyttä rupeamaa.

Eikä siitä olisi pitänyt Ulfkaan, että Erlend olisi puuttunut kartanon

töihin. Mutta hänen poikansa eivät saaneet kasvaa niinkuin heidän

isänsä -- oppia vain aseiden käyttöä, riistanpyyntiä ja hevosilla

huvittelemista ja istua lautapelin ääressä papin kanssa, joka koetti

salavihkaa päntätä ritarinpojan päähän vähän latinaa, lukua, laulua ja

harpunsoittoa. Hän piti talossa niin vähän palvelusväkeä juuri siksi,

että tahtoi totuttaa poikansa ymmärtämään lapsesta asti, että heidän

tuli oppia maatöihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nykyään

sangen epävarmalta.

Gaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka näytti saavan jotakin aikaan.

Gaute oli uuttera -- mutta hän oli vain kolmentoista ikäinen; olisi

ollut luonnotonta, ellei hän olisi mieluummin seurannut isäänsä, kun

tämä pyysi häntä mukaansa.

Mutta oli vaikea puhua Erlendille tästä. Sillä Kristiinan vankka

päätös oli, ettei hänen miehensä milloinkaan ollut saava kuulla hänen

suustaan sanaa, josta hän olisi nähnyt vaimonsa moittivan miestään tai

valittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsensä ja poikansa.

Mutta ei ollut helppo saada isää tajuamaan, että hänen poikiensa tuli

tottua itse tekemään työtä kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siitä,

ajatteli Kristiina.

* * * * *

Muutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina

mukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian

yhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät

kaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa

siksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai

Ivarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli

tuittupäinen ja kiivas -- ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar

kaiken, mihin toinen yllytti.