Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun
Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä
tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia
viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut
varsinaisesti puhuttu.
Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan
harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun
johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä
olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että
olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan
Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.
Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän
loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin
Santavaara ja sitten Kärppälä.
Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa
lainakirjain hakijoita taikka... Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti
hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta
ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin
astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut
Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan
ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon
siksi, että tullessaan -- Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta
käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.
Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja
kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain _sitä_ ja kumpikin
puolue aavisti toisen ajattelevan juuri _sitä_. Useampain viime
vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä
puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään
Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin
paremmin oikealla alalla.
"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin
terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus
siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen
kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana
pitää, hänelle on kuolema vain voitto."
Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.
"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja
välinpitämättömästi.
Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän
ajatteli.
"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin
kyllähän sitten kuolema peloittaa."
"Niin minuako?" kysyi Laivurinen.
"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä."
"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua
tarkoittavan."
"En minä opettajaa..."
"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin,
pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon
sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt
lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi
kestämään näitten miesten karhuamista.
"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.
"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin
maailmassa ollaan."
"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan... Niin se on
kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan."
Hänkin nauroi.
"Vai niin... No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille
poskille nousi hiukan punaa.
"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla
sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta... Kuinka sitä saataisiin
korjatuksi, jos opettajakin ... niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi
tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen
elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin
sairaankin."
Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:
"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin
puhunut ja valitellut."
"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa
omansa teiltä."
"No on se niinkin."
Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla.
Laivurisen katse muuttui totiseksi.
"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään ... en ollenkaan
mitään", virkahti hän.
"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä.
"Niin on", jatkoi Santavaara.
"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen
tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe
seisahtui.
"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan
kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain
tavalla selvä tulla."
Kärppälä nosti päätään:
"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?"
"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan
kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi
Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista
sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:
"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua."
"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän
itse, etten kykene edes paljon liikkumaan."
Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.
"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä.
Laivurinen naurahti siihenkin.
"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te
jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi
varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin
velkain maksuun.
"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen
Santavaara.
"Ehdotteleekaan?"
"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä
hakemaan."
Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!... Hän ei
voinut olla enää sanomatta:
"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää
velkoihini."
Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan
syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on
tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.
"Niin ... mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.
"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."
"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.
Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista
huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa _hänen_ asioistaan ikäänkuin ei
häntä enää olisi olemassakaan!... Santavaaraan hän oli äsken
oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että
rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?
"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee
maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.
Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että
tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut
nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo
vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti
teräviä sanoja puhkeamasta.
Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at
tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa
kamppailevaisia pois maallisista asioista... Sinä kiellät heitä
ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!...
Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja
huomioita -- siinä kaikki.
Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään.
"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean
parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki
pääsevänsä vieraistaan.
"Niin ... kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä.
"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy
tehdä konkurssi."
Santavaara tuli kättä tarjoomaan.
"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi
nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä
asiasta."
Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä
painoi silmänsä alas.
Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä
olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.
* * * * *
Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että
Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.
Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi
kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi
sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja
muuta...
"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän.
"No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen
tietää... Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää
terveyttä rahalla ostaa."
Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi;
kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi
takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli
ollut kahdesti tohtorin luona ... "ja ... ja kyllä sitä saa koettaa,
joka kerta sairastamaan alkaa".
Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan
myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen
puolestaan.
Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta,
köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan
huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin
peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut,
tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi
tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta
kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä
saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän
nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja..."
"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja
sanoivat, että te olette vaatinut."
"Minäkö vaatinut! Eei... Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä
ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"
"Luullakseni Kärppälä."
"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut ... mitäs minä.
Kerran sanoin, että jos saisin inträssin."
"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä."
"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos
niinkuin sopii, niin..."
"Ei sovi... Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni."
"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?"
"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan
sinne."
"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse
meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun
opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän
nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa."
Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.
Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut
kipeäksi.