Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee
puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin
täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin
kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee,
eikö mitään tarvitsisi...
Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin
oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.
Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain
paisuminen vesitautia... Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa
uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.
Sairashuoneessa on hiljaista... Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen
äänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä
silloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee
hiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa.
Laivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä
kirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen
on hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa
ajoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen
järvipursi sumuisena, lämpimänä yönä.
Matkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui
poikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin... Ja hän ajatteli ja
muisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja
ränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä
hän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi
aina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri
tavalla emännät sen täyttivät.
Mutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen
sijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura -- ne, ne
olivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin
uusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi.
Oli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla
sankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne
tuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta.
Koko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä
väsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen,
poimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten
sukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin...
Se oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa
poskea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa
kutkuttamista...
"Etkö tarvitse mitään?" kysyi muori ovea raottaen.
"Häh?... En."
Poskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli
lääkkeiden hajua ... ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi
katkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen
renkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa --
kaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti
merkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut
mitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa.
Tyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se
vähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut
tyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä
puitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli
mainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli
harvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan
meneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön.
Tämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja ... hyvin hiukkasen,
kolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan,
lupasivat auttaa... Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin
tuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo
ikävöity... Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään,
todelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn _elämään_...
Toivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja
tuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun
näkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat
ja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran
vielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä
löytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen
reunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui
silloin aina iloiselta, oikein _elämältä_ ... ihan sellaiselta,
miltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä
se ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin
onnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta
tunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui
huomaamatta käsistä ja katosi.
Sitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se
kaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle
makua. Toverit!... Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi
ympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt?
Mutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo
iloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain
vielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin
saavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan
seminaarista ja pääsi opettajaksi tänne.
_Nyt_ kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa
valmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle...
"Sitä aikaa!"
Tulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi,
erityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!... Ympärilleni kokoontui,
ikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein
alkuperäisiä kytöpoikia... Pantiin toimeen iltamia... Ja sitä intoa
sitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!...
"Ja harrastuksetpahan virisivät."
Pilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä,
miten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli
kullalle...
Tyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila
kolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta
sitten sattumalta ... ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea:
täytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn... Niitä harvoin tapaa,
nelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö
kasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty.
Hän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä
täyteläisin siemauksin.
Se oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt
toteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta.
Tämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana,
mutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet
kuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt _eteenpäin_ tuumaakaan.
Tuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää
mielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot
kääriytyivät yhä tiukemmalle... Ajatus voi askarrella ainoastaan
olevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja
jäivät vaipan sisään...
Keuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä
tuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti,
toisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä,
milloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka
kukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi
mitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat
ajatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet... Ei, se
oli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi
siinä ollut jotain varmuutta. "Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä
muistaman!" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan.
"Minä se olen!" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen...
Nuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä,
kuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan
velvollisuudesta kestitään.
Mutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista
painajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan
salatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä
oli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti
rinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt
kehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys,
jonka perille ei voinut tunkeutua.
Välähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin
koulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan,
jolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin,
mutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat
entisille sijoilleen...
Nyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä
lääkäreitä... Koulussa sijainen opettajana... Omaisuus tuskin
velkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista
mielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen
viinamäen työmiehiä... Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina
taimina, orpoina... Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on
heidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?... Voisiko toivoa
heille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille
aarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä,
kaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?... Silloin he
eivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat
muistoani... Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja
heille perinnöksi...
Suun ympärillä väreili katkera, hymyn tapainen ilme, kun ajatus tähän
ehti. Mutta ehkä ei niinkään, ajatteli hän jälleen lohdutellen
itseänsä.
... Niin, tietämättöminä ja kaipaamattomina tavallisina ihmisinä heidän
olisikin ehkä parempi ... eivät osaisi kaivatakaan elämältä muuta kuin
sitä, mitä saavat, ja sehän se on pääasia, onnellisuuden ehto, ettei
ikävöi, ettei osaa kaivata mitään muuta kuin minkä saavuttaa askel
askeleelta...
"Täällä on nimismies", tuli muori ovesta ilmoittamaan.
"Mitä?"
"Nimismies on täällä. Käskenkö minä tänne vai?"
"Käskekää."
* * * * *
He olivat jo vähän aikaa keskustelleet niitä näitä, kun Bendell veti
taskustaan lompakon ja otti sieltä kokoontaitetun paperin. Hän tarjosi
sen sitten Laivuriselle mitään virkkamatta ja hiukan punastuen.
Laivurinen katsoi Bendelliä uteliaasti.
"Mitä se on?" kysyi hän. Kamala aavistus lensi päähän: olisikohan se
jokin velkahakemus?!
"Ole hyvä ja katso."
Bendell oli mennyt toiselle puolelle huonetta ja piirteli sormellaan
kuvioita ikkunaruutuun hiljaa viheltäen. Laivurinen avasi paperin
vapisevin käsin ja luki:
"Allekirjoittaneet sitoutuvat yhteisesti, lainana, toimittamaan
viisisataa markkaa kansakoulunopettaja Eero Laivuriselle
sairausapua, jos hän lähtee esimerkiksi Helsinkiin saamaan
apua nykyisessä taudissaan."
Alla oli kymmenen nimeä.
Bendell kääntyi Laivuriseen. Tämä nousi soututuolista, missä oli
istunut siitä saakka kuin Bendell tuli, astui hiljaa Bendellin luo,
otti kädestä, pudisti sitä. Hän ei näyttänyt jaksavan oikein puhua,
mutta sai vihdoin sanotuksi:
"Kiitos, veikko... Mutta kyllä se on jo liian myöhäistä minulle."
Sitten ei hän enää voinut pidättää, vaan alkoi nyyhkyttää niin rajusti,
että Bendellin täytyi häntä estää kaatumasta ja johdattaa vuoteelle.
"Kiitos ... myötätuntoisuudestanne", kuiskasi hän sieltä vielä kesken
liikutustansa.
Bendell kääntyi taas ikkunaan, minkä hikeen äsken kuvia piirteli, ja
poisti nenäliinallaan tunkeilevia kyyneleitä toisen toisensa perään...
* * * * *
Rouva tuli kotiin ja meni suoraan Laivurisen huoneeseen. Jo silmistä
luki sairas, ettei varsin hyviä uutisia kuulunut.
"Mitä sanoi lääkäri?"
"Noo ... ei juuri mitään erittäin, lääkkeitä antoi."
"Lääkäri oli kummastellut jalkain paisumista ensin. Mutta kun oli
kuullut, että äänikin kähisi ja että vatsa oli huono, niin oli sanonut,
että kyllä ne menevät itsestänsä takaisin ja että ne johtuvat kaikki
samasta."
Sitten otettiin lääkkeitä.
"Vai niin, näitäkö vaan annettiin?"
"Niitä. Miten niin?"
"Eikä mitenkään."
Laivurinen tunsi jo kyllä lääkkeet. Nämä olivat ainoastaan satunnaisia
tuskia helpottavia ja unettavia. --
Illalla nousi sairas soututuoliin lepäilemään. Ovi oli raollaan toiseen
huoneeseen. Sieltä hän kuuli vaimonsa ja muorin hiljaisen keskustelun.
Huomio kiintyi sitä seuraamaan. Hän kuuli:
"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi
viikkoa."
Muorilta pääsi pidätetty huudahdus.
Laivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä
lakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi
sängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin.
"Kahden viikon kuluttua?" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä
äänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa
ilmoituksen kuuli, ollut _ajatellut_ juuri ensinkään mitään.
"Kahden viikon kuluttua", matki hän uudestaan, melkein
itsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta.
Taas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän
teroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja:
siellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä
oleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli
mukana koko hengellään ja sydämellään... Kovemmin! teki hänen mielensä
huutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan
sanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän
seurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä
synnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua,
kun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen:
"Niin ... niin ... ettäkö kahden viikon kuluttua olen _mennyt_..."