Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä
päivänä sanoi vaimollensa:
"Mitähän, kuules ... minua on taas ruvennut öillä hiottamaan...
Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä."
Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä
hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli
sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja
siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin
parantelemispuuhiin.
Aivan oikein. Heti huudahti rouva:
"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!"
"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi
kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin
luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo
hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.
Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse,
vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen
siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä,
että tauti oli näyttänyt helpottaneen.
Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies
suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."
Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan... Saa nähdä mitä
lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen
vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn
kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.
"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni
tähden, mutta... Voi minun lapsiani!"
Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan
mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?"
karsivat kylmät väreet selkäpiitä.
* * * * *
Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä
noin tunnin verran. --
Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi
katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään
siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli
minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä
lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä
seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:
"Teillä on keuhkotauti ... vai?"
Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä
häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa
vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo
monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole
keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta
ulkomuodostaan. --
"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin
tarkastamaan", vastasi hän.
Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi
tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa
alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa
tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt...
Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta
otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.
Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään.
Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua
sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan,
mutta mitenkä lienee... Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt
mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen
miettiväisenä.
"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi
tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen
alkoi kiireesti riisuutua.
"Mikä ammatti?"
"Kansakoulunopettaja." --
Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä:
Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä
iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso
perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin
kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä
paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen
tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.
"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan
toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti
sairastaa keuhkotautia."
"Hm, niin taitaa olla."
"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän
ammattiin?"
"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla
ei ole."
"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia
taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?"
"Ei ole."
"Sepä on ikävää se."
Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos
vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä
kysymästä:
"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?..."
Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä.
Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken
kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:
"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua
pitämästä."
Laivurinen pelästyi.
"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän.
"Miksi ei?"
"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni."
Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan.
"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti
hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta."
Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä
ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita
ohjeita. Sitten hän antoi reseptin.
"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän
olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa
uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.
Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa
surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle
puolelle rintaa ja huokasi:
"Hjaa'a... Kyllä siellä on pahanlainen vika."
"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.
"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen
mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista
saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt,
niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä."
Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan
sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili
lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen,
kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli
odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä
asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä
näyttämään kovin koneelliselta... Mutta mistä ... mistä hän sen niin
tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun
noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja
toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin
työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää
lääkärin salaperäisestä käytöksestä.
* * * * *
Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei
tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys
valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää
huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?... Tuo kysymys
palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.
Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen
kohtalo?... Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu.
Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista
ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa,
Lyylini, Ottoni, Lempini... Ja minä kun olin haaveillut...
Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää
itkettänyt... Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara,
joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa,
kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.
Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli
kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään,
sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku...
Mahtoiko vaimo nukkua?
Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli
kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti
kuulua.
Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina
kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo
epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut
asian liian vakavalta kannalta.
Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli
kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei
ole nukkunut! ... selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin
kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!... Ja hänelläpä
tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.
Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena
miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla
nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta
kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.
"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän.
"Eipä tule uni."
Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta
sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai
hieman lohdutusta.
"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan,
että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää..."
Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes
muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin
tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi
pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän
alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.
Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme
välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen
toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin
kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin
heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli
jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä
millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan
yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet... Mitähän, jos sitä
alettaisiin koettaa?... Jotain pitää koettaa... Ei sitä tiedä, mistä
apu tulee... Halveksittu mätäs kuorman kaataa...
He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa
vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia
ennustuksia vastaan ja elää ... elää ... elää!