Bendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea,
jaarittelivat ja huvittelivat.
"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne", virkahti Airaksisen
vaimo ohi kulkiessaan.
"Hjaa..." Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi.
"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema", jatkoi Airaksisen
emäntä.
"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee", sanoi Bendell. "Kun hän
vaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan
seurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon
hänen parantumistaan."
"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella ... siitä saattaa
tarttua."
"Joutavia, ei se niin tartu", huudahti Bendell.
"Tarttuu kuin tarttuukin", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun
esimerkin.
"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki", kielsi Bendell, "mutta se pitää
paikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten
kaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä
liian paljon laimin", sanoi hän.
"En minä tiedä ... näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään
seurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen."
"Hän on, se on totta se", myönsi Bendell.
"Ja minä arvelen", jatkoi Airaksinen, "ettei hän nyt vielä ole niin
huono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä
aikaa."
"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja,
että he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua
heidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää."
"Hm."
"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan
kokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle", tiesi
emäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan
vielä hänestä.
"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin
hävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä
kiusata", arveli Bendell.
"Tuskinpa sentään", sanoi Airaksinen. "Kyllä tosin Tolvanainen tässä
eräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin
muistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään."
"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla."
Puodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin
mainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi
ovelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita
ostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi,
miten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei
usko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi,
että taitaa kuolema tulla.
Tästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui
kohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä
kerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan
luokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki
tarkka ja vaatelias.
Airaksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari
miestäkin lisäksi.
-- Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! --
Laivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä
nyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon.
-- Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole
ylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa.
"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?" kyseltiin.
"Tosiaankin, kuka ne tuntee ... saarnaa vain sitä varten, että saa
palkan."
Jo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja
Bendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei
opettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että
häpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja
pannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan.
"Se on sentään mies, se Kankkunen", kehuivat miehet.
"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa."
Mutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan.
Hänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan,
erittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut
kadehdittava.
Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.
"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia ... tänäpäivänä ne ovat kuun,
huomenna auringon puolella", nauroi Bendell.
"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen.
Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla
pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi
Laivurinen oikeastaan oli tullut.
Hän tapasi rouvan eteisessä.
"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän.
"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo
parempi."
Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas
vaivautuu liiaksi ... ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä
vaan innokkaasti kehoitteli:
"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan ... kun
kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti
lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä".
Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään
ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman
askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja
tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi
melkein iloisesti.
"Miten jaksat?" kysyi Bendell.
"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti
kuumetta... No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?"
kysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle.
"Kuulin, kuulin... Ne saakelin..."
"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota
meidän ukkoa?" keskeytti rouva sisään tullessaan.
"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa", liittyi kehoitukseen
Laivurinen.
Kehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että
Bendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja
siirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja
miellyttääksensä.
"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?" kysyi hän halukkaana kuulemaan.
Laivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla
tiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen,
surumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen
johtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että
Laivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia.
"Hänellä kun on niin tulinen luonne... Ja semminkin kuin sairaana,
kipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin
pistäisi."
"Ei siitä mitään", vakuutti Bendell. "Tietäähän täällä kuka hyvänsä,
miten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä,
etteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella."
"Ja ajatelkaa!" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. "Jos
minä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten
johdattelee minua laumaan takaisin?" Hän katseli surullisesti hymyillen
Bendelliä.
"Tietysti", vastasi Bendell. "Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle
tielle jalkapuurangaistuksella."
"Tämä on samaa laatua", jatkoi Laivurinen keveästi, "tämä on tavallaan
kirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin
virkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin
kirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella."
"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi."
"Miten?"
Bendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi
virkisti Laivurista.
"On se sentään omituista", sanoi hän, "että kansan mielipide on usein
kärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli
puheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä
muka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena."
Rouva rupesi nauramaan.
"Nauran ennen kuin sanon", hän virkkoi, "ja jos se ei liittyisi niin
ikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle
Tolvanaiselle." Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet
odottivat huvitettuna mitä seuraa.
"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra
kielsi häntä puhumasta meidän ukolle." Toisetkin alkoivat nauraa.
"Kyllä on sentään häpeä", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt
ohitse, "että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin
tärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän
vietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta."
Rouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita
hauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä
mustasukkaisen, että tämä seurustelee usein "uskovaisten" vaimojen
kanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä
aikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa
emäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi
sellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta
emännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa,
antaa likavettä niskaan j.n.e.
Eikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta
isännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään
ei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten
kokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu
olevan.
"Se uskonto se on..." virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru
huulilla.
"Mitä uskonto on?" kysäisi Laivurinen terävästi.
"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin."
"Ei se ole uskonnon syy", väitti Laivurinen, "vaan uskottomuuden.
Siksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin
nurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla,
jolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa."
"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?"
"Älä kysy niin jokapäiväisesti", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti.
"Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja
opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää."
"Perustat siis nykyään töihin?"
"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan
ei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta
selitettäessä väärennellään."
Bendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen
vakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan:
"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet... Mutta minkäs
vuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?"
"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan."
Laivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi.
"Onpa se kummallista", ihmetteli Bendell. "Ennen kyllä puhuttiin näistä
asioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos
sinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin
omituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia
raamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?"
"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne
teki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia."
"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa."
"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan
vakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä,
miten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme
kuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää
niistä omat mielipiteensä."
"Mitä tämä luomiseen kuuluu?"
"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja
nykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaa
_luomistyötä_. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty
laki."
Bendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka
kanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli
saanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime
aikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin
asioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin
yksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika ... hyvin
pitkä. Hän huomautti Laivuriselle, että _hänkin_ oli luullut
Laivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään
koskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen
ajatus mieleen jäänyt.
Näin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja
syvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee
ollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän
paljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen
mielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja
huolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja
keuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi
pelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen
hengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän
tunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli
enimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli
vetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden
kesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella ... ainoastaan tällä
tavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille
tienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli
antautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä
mukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut
niistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt
johtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä
enää elämässä on.
Hän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti
värähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä
hellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta
lähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan
hautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja
virtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon,
tarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen.
Ennen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut...
"Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan" oli hän ajatellut.
Ja siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut
ajatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntä _oikein_, vaan kenties
käsitettäisiin väärin ... eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta
aina juurta jaksain oikomaan...
Mutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen
hieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki.
Laivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa
voimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi.
Kateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi,
joka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella
ystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki ...
kaikki -- oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa.
Rouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja
Bendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä
aivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva
liikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja
rakastettava.
Ei mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä.
Kaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa
lopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja
voimallinen voittajantunne.
"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell
ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.
"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä
eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä
minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla
lailliset syyt."
"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon
vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus
näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.
"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en
välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti ... jollei minulla olisi
muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä,
niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja
muutenkin... Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän
hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita."
Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia:
tämähän olikin taas Laivurinen... Ja mies, joka koko suven oli ollut
sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota
muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut
_sillä lailla_, hän ei ollut puhunut _turpeesta_.
Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!...
Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet,
kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää
työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn
sylkysäiliöön ... kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään
kerrallaan?
Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti
osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi
johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän,
jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme...
Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä
itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta...
Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta
kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni
pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja,
vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken
elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut
edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.
Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen
reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.
Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut,
nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta:
yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta
sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen
rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa
paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota,
meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin
Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa
väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun
kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas
palasi tänne.
Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua
siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen
olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä
oikeasta ... eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan...
Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli
mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä
kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus,
että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin
kirkkotarhaan ... varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin
joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina
poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin
vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan
kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan
himmeäksi ja todettomaksi.
Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa
silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi,
että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle
ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina
vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu _koskaan_
puhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi
syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja
puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin
sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä
vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä
parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.
Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä
jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia
jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin
kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole
iloinen ... täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa
parantumistasi."
Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä,
ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja
pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten
tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!
Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan,
paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli
jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin,
peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät
vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo
kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä
ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo
auttamattomasti menettäneensä!
Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä
soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää
uskalla mennä eikä viitsikään ... vieläpä melkein uhalla koettaneet
häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista,
kuolemasta ja haudasta...
Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme
keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä
suvainneet!
Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja
rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta
Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi
rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä
puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa
kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti
halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää
lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen
ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.
"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein
tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä
kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja
akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.
Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus,
jota Bendell ihmetteli, sanoi hän:
"Eipähän sitä tiedä... Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies
olevani."
Bendell rupesi kuvittelemaan, että _hän_ tällä kertaa otaksui,
useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse
luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli
näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.
Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän
ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että
Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan
päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes
Helsingistä.
"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä,
velikulta."
Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.
Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:
"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä
toisessa ole mitään, niin... Ei ne sellaiset ole meikäläisiä,
kansakoulunopettajia varten."
Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen
pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli
tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä
seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei
huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää
vastaan:
"Älähän ... ethän sinä nyt niin köyhä ole..."
"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa."
"Noo ... sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy
vieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa."
"Hm."
Siinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen
taas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten
kohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki
jo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä,
ennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuista
_väliin_, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän
otti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta
ajatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti
yhtämittaa tarkasteli.
"Jaa'a", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa,
nousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä:
"Kotiin kai tästä pitää lähteä."
"Mihin sinulla on kiire?" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja
peläten, että Bendell on häneen kyllästynyt.
"Istuhan vielä", jatkoi pyytäen.
Suhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli
jäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen
askeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin,
seisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi:
"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?"
"Niinkuin näkyy", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein
vastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi,
kun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja
sylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen
huoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni.
"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan", sanoi Airaksinen.
Hän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä
vihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen:
"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne
Helsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika
vauhtiin ... ja jos se sittenkin on keuhkotautia."
Hän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei
virkkanut mitään.
Rouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi,
kun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään.
"En", ärähti Laivurinen lyhyeen.
"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa."
"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en."
Rouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli
vieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen
puolileikillä, puolitodella:
"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!"
Laivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi
samassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa
tekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa
lieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut,
että hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta
naurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse.
Airaksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä.
Vieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan
kiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta.
"Ei maar", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen
ilmeen, "täytyy jo lähteä kotiin."
Bendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi.
Kaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia.