Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi
kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja
muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui
joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille.
Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin
yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.
Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä
ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti
tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi
miehestä mieheen.
Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta.
Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen.
Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi
Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään.
Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan
asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja
paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo
sanottavaakin.
"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa
kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo
äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.
"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti.
"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia _toisenlaisesta_
virkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka
valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja
kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti
hermostuneesti:
"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä
sanotte?" kysäisi.
Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.
Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.
"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä
tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.
"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen
tarkoituksen."
"Minkä erikoisen tarkoituksen?"
"Mitäs minä sitä selittelemään... Itse paraiten tiedätte."
"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota..." alkoi Tolvanainen. Mutta
kirkkoherra keskeytti sovitellen:
"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi", hän sanoi. "Ehkä on
parasta että käymme asiaamme?"
Laivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian
rajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista... Eikähän nuo toiset
tiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän
harmitellen.
Kirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli
vaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa
kokoon.
"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen
pyyntöä vastaan?" kysyi hän lopuksi.
Huoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen
vartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui
levottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta:
"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja
sanokaa, mitä on sanottavaa." Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli
hiukan. "Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma", lisäsi vielä.
Miehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien
silmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan
istui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään.
"Paha on puhua, paha puhumattakin olla", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi
veri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: "Mutta kun kerran sitä kysytään, niin
täytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime
aikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha
ja vaarallinen asia, se."
"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?" kysyi Laivurinen
naurahtaen.
"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista", sanoi kirkkoherra
vakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. "Mutta en ole
tätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No,
onko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?" Hän kääntyi
Laivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä.
Laivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin
vastausta miettien.
"Niin ... se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista
tarkoitetaan", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti.
Jälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä
äänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä,
ihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi
itsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli
varustautunut sellaiseen.
"Aivan niin", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. "Mutta jätetään nyt
ne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko
te luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?"
Laivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle.
"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta
ennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä
perusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?" Laivurinen katsahti
terävästi vuorotellen kuhunkin.
Kirkkoherra hymyili.
"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen
kysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää,
jos järkevästi ajattelette."
"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään
oikeutta, vaan perusteita?"
"Jassoo ... jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin... Niin,
no ... kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette..."
"Onko se _tieto_?"
"Kyllä se on tieto."
"Mistä saatu?"
"Epäilemättä teidän omista puheistanne."
"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein
ymmärtämään..."
"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä
tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan
tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla
perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan
vastata kysymykseeni."
"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun
tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten
huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä
nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä
syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen
kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.
Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi
Tolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin:
"Mitäs lapset ... eivät ne ymmärrä sellaisia asioita."
Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.
Laivurinen huudahti:
"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä
opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä
sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti.
"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään.
"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä
pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi
Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.
"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen
kuullut, että opettaja julkisesti soimaa _valtionkirkkoa_, vieläpä
kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että
puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen
enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä.
Sellainen on syytös teitä vastaan."
Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin
näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen
sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui
hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli
lattian.
"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen
näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia,
sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa
sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi
päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen
valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän
valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.
Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen.
Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä,
vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi,
joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole
montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään
kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää
papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan
j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa.
"Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa
asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun
kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan
käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa
löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten
kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.
"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja
punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri
käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi.
Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en
mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi,
johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala
siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä
kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin
ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain,
tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana,
joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän
aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. -- Mutta
en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin
_voisi_ olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?"
Hän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen.
Nähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän:
"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein
tosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia
tunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani",
lopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan
sielunsa silmillä katsellut.
"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä",
jatkoi hän melkein kuin itsekseen. "Mielikuvitukseni muodostelee
aatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni
tyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla
aloilla se kulloinkin liitelee."
Oltiin hetkinen hiljaa.
"Järki, järki", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan.
"Järki", myönsi kirkkoherra.
"Järki, järki", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä
kannatuksesta.
"Järki!" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. "Millä minä muulla
tutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita
apukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?"
"Hiljempaa!" sanoi kirkkoherra ankarasti. "Sen perästä mitä tässä olen
kuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille
valtakirjaa."
Laivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että oli _siitä_
kysymys.
"Mutta..." hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se
jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin
omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja
riensi puolijuoksua ulos, pihalle.
Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä
pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:
"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi.
"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma
vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.
"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut
huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi
vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa,
jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin
ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi
toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.
Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja
mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan
ulvonnan.
Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio
teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.
"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi
ulvahdella.
"Tuuli kait jossain", arveli joku.
"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme
väkivaltaa?"
"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten
juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen
ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin
kauniisti."
"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi
kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset
kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä
erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja
samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä
lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu
hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin
seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät
kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut
koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa
ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja
kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo
suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta
minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää,
että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi
tehdä."
Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään
viittoen.
"Oikein", äänsi Tolvanainen.
"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään,
että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun
ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi.
"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä."
"Ettäkö valittaa?"
"Niin minä luulen."
"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän
menettäisi virkansa."
"Aivan niin", vakuutti pappi. "Hän on nyt kyllä paljastanut tässä
itsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni
meidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus
ohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle." Hän hiljensi äänensä
salaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: "Ehkä hän peräytyy ja rupeaa
ainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja
innokas, en minä sitä kiellä."
"Hyvä hän on", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut
koko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon
myöntävästi.
"Mutta liian itsekäs hän on", muistutti Tolvanainen.
"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan", vastasi
Kankkunen tarkoittavasti. "Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys
toiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan
mitään?" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen.
"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä
valtakirjaakaan anneta."
"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä
varoituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy."
Kirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti.
"Ohoh... Vai niin", ilveili hän.
Kankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni.
Toiset jäivät hiukan pitkään katselemaan.
Rouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä.
"Minnekähän se isäntä tästä?..." alkoi pappi kahvista kiitellessään,
koettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu!
Mutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo
ovessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti:
"Makaa... Hän on kipeä."
Itkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai.
Johtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi ja
Tolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. --
"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua", arveli kirkkoherra, "pitäähän
jokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia."
"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!" huudahti
Tolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen,
rohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen
huoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli
parilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä
jäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta
Tolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain
"kunnan omista huoneista", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään.
"Onko opettaja täällä vai?" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi
vuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain
lääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta
vasten. "Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?..."
kyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin.
Rouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina
vierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi
hän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli
kirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin.
"Vilustunut?" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut
sairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta.
Sitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi
hyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi.
"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?" Hän teki
tämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta
hengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan.
"Niin ... mitäpäs siitä", hän virkahti vihdoin, "ettehän te anna
minulle valtakirjaa!" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat
näkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas.
Pappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he
olivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä
pois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät -- "se oli aivan koko
johtokunnan mielipide" -- Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä
mitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä
Laivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, "ei suinkaan tässä nyt
semmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon
sittenkin." Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja
alkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä... Siinä hän takertui
hiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän
tarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin:
"Niin, rakkauden ääntä!" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta
huudahti. "Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu
sinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa
pois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja
kysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä
olet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole
kätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä
vaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa,
maailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?"
Puheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan
kirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että
viimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut
hyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään,
sillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme.
Rouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain
pöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin
hermostuneesti Tolvanaiseen.
Kirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi
kieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan,
ryähti ja alkoi:
"Eikö..."
Sairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi.
"No Tolvanainen!" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva
huudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi
uteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin.
"Älkää puhuko", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin
pahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos
ei mene, näyttää sekin tyhmältä.
Rouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä.
"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti
pappi.
Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin.
"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on
päinvastoin erinomaisen huvittavaa..." Hänen suunsa vääntyi omituiseen
nauruun.
Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.
"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on
puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis
kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi
kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin... Siksi toiseksi on syy
virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä
häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin
vaan, hyvästiä sanomatta mennä."
Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.
"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän
odottamatta ja laski jo kätensä ristiin.
Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja
työnsi mennessään hiukan Tolvanaista.
"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.
"Luuletteko te ... hyvät herrat, minua sellaiseksi ... raukaksi, että
minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne ...
sellaisen ... _sellaisen_ jälkeen?" Hänen hampaansa koskivat
yhteen.
"Oh hoh hoh"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan.
"Minäkin olen ihminen ... ihminen! Ajatelkaahan... Ja vaikka te
puhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä... Minä en voi
sitä uskoa muuksi kuin... Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne
on?"
Vaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen.
Laivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui
sitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen,
painoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen
hiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla.
Laivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin.
Ainoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen
hengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä
hänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa
puoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin.
"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit", virkahti vaimo
surullisesti.
"Häh?" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen
kasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen
lauseensa voivotellen.
Laivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä
ajatteli.
"Jätä, jätä minut rauhaan!" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen
kasvonsa seinään päin. "Minua piinataan kuoliaaksi", jatkoi hän, "sääli
sinä edes ja jätä rauhaan."
Mitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät
uudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni,
katui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan
takaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut
vaimoaan loukata... Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin
tuominneet ... ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein
hillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi...
Ennenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen
valloitti tavaton halu nukkua ... nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan
tullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli
äkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella,
että jokos se nyt tulee taas ... oli jo kokonaan kuumeen vallassa...