Omituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa
kuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa
siten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin
johtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu
kortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun.
Lieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn
puoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän
valmistautui toimeensa.
Ystävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen
palasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin.
Mutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista,
jos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he
kehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein
tilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli
uudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan.
"Millä minä sijaisen palkkaan?" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. "On
minulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa
tilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!"
Sillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka
olisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele
ja hoitele itseäsi ja tule terveeksi!
Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti
hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui,
unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko
olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli
voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen
käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua
lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän
palaa ruokahalukin, kun ehtii... Olisikin tavatonta, jos niin pitkän
potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina
hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä
voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin
sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos
mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli
jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.
Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän
puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat
parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja
nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina.
Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin
kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi
naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan
toiveista.
Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista.
Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa
taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli
toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän
nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut
sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän
olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt
mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta
Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina.
"Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin
sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.
Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.
"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.
"Esimies, tietysti", sanottiin.
"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En
totisesti jaksa puhua."
Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat.
"Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan
ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan
kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista
esitelmää.
Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi,
oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa
kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän
ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli,
enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.
Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut
nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä
harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä
iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että
Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän:
syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran
ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt
raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.
Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.
Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt
koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui
Laivurinen puhumaan.
Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon,
löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja
kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon
ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita... Nyt pitää puhua
hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä
nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä
itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta
jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja _tuo_ joutuu
pilkan alaiseksi... Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan
päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne,
niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä
epäjohdonmukaiselta ja -- kuulijakunta sähisi, useat juttelivat
keskenänsä.
Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan
sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi
kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi.
Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla
ja -- siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.
Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä,
vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka
eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen
taukoaa.
Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia
häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii
olemaan vaiti.
Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön
käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja
raittiuden.
Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo
itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua...
Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös
kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut
jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä,
kun puhuja henkeänsä vetää.
Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti
loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat
luhistelemaan.
Kun olisi edes vettä! ajattelee hän.
Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus... Samassa
vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas,
voimaton, kuolemalle menevä?...
Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen
juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä..."
Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus
siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys
tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta
ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen
haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.
Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas
puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!"
laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.
Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä,
ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen
ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa
ja raittiusasian levätä.
Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi
työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää
takoa rautaa silloin kun se kuuma on.
Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen
perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan,
että kuului voimakasta kättentaputusta.
Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui
lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden
toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja
sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen
melske.
Se oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus
muutamaksi silmänräpäykseksi.
"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette
sen tehneet ryövärien luolaksi."
Ääni, joka lausui tämän heti hyvä-huutojen tauottua, kuului selkeänä ja
puhtaana yli kaiken. Sadat päät kääntyivät sähisten sitä kohti
hämmästyneinä ja uteliaina. He löysivät sieltä Tolvanaisen pienehkön,
pyylevän persoonan seisomassa muitten istuvien keskellä ja ylpeästi ja
tulisesti silmäilemässä ympärilleen kuin sotaratsu. Vihdoin hänen
katseensa pysähtyi Laivuriseen ikäänkuin jotain odotellen.
"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette
sen tehneet ryöväritten luolaksi!" uudisti hän uhkaavasti katsellen
Laivurista. Huoneessa oli niin hiljaista, että muutamat eivät liene
raatsineet henkeänsä vetää.
Laivurinen huomasi vihdoin, että Tolvanainen häntä todellakin vaati
esiin.
"Niin minäkö?" kysyi hän tahallaan tehden kysymyksensä koomillisen
yksinkertaiseksi.
"Herra sanoo, että viimeisillä maailman ajoilla ilmestyvät väärät
profeetat ja villitsevät kansaa", jatkoi Tolvanainen kiihkoisesti
hymyillen.
Laivurinen aikoi nyt jotain vastata, mutta Tolvanainen ehätti vielä
jatkamaan:
"Kaikki mitä te teette, se tehkää Herramme Jeesuksen nimeen."
Asema kävi yhä jännittävämmäksi, sillä Tolvanaisen huomautukset tekivät
moneen syvän vaikutuksen. Tiedettiin, että Tolvanaisen lopetettua
tulisi Laivurisen vuoro.
"Oletteko te tässä tilaisuudessa toimineet siihen nimeen, joka kaikki
kaikessa on?" Siihen hän lopetti ja jäi vaativasti katsellen odottamaan
vastausta. Kaikkien huomio kääntyi nyt Laivuriseen, joka valmistautui
vastaamaan.
"Minä en ollenkaan tahdo epäillä", alkoi hän hiukan värähtelevällä
äänellä, "ettei Tolvanainen olisi tarkoin ajatellut seurauksia
vaatiessaan minua näin suuren nuorisojoukon keskellä väittelemään
uskonnollisista asioista. Mutta nuo raamatunlauseet, jotka
olette rohkeasti uskaltanut vetää esiin tässä seurassa, enemmän
persoonallisten sivutarkoitusten kuin välttämättömyyden vaatimuksesta,
ovat siksi pyhät, etten minä katso sopivaksi ilman pitempää
ajattelemista ruveta niiden johdosta väittelemään. Sillä mikäli minä
ymmärrän, ne eivät ole tarkoituksenmukaisesti valitut, jos niiden
perusteella teillä todellakin olisi aikomus tämän iltaisia toimiamme
tuomita."
Sitten antoi hän seikkaperäisen selvityksen, miksi ei uskonnollisia
menoja pidetä näissä iltamissa: he käsittävät raittiusasian kokonaan
yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ja koska kerran yhteiskunnallinen
edistys niin henkisellä kuin aineellisellakin alalla on tunnustettu
oikeutetuksi, niin raittiusasiankin sellaisenaan täytyy olla
oikeutettua. Eikä sellaisilla, jotka eivät itse edes hyväksy
raittiusasiaa, ole mitään oikeutta tulla sanomaan, että sillä ja sillä
tavalla pitää työskennellä.
"Mutta Tolvanainen luultavasti tahtoisi, että _ehdottoman_
raittiuden asiaa ajettaisiin yksistään uskonnon puitteissa, vai
kuinka?"
Laivurinen lopetti kysymykseensä. Ainakin puolet käsittivät
tarkoituksen, sillä Tolvanainen osoitti varsin usein käytännössä, ettei
hän ollut mikään raittiusmies.
Tolvanaista ei tarvinnut kauan odottaa. Välttäen suoraan vastata
Laivurisen kysymykseen alkoi hän kertoa, miten raittiuspuuhat
vieroittavat kansan lapset ja nuorukaiset pois kristillisyydestä ja
kasvattavat heissä itsevanhurskauden ja tekopyhyyden haisevia
rikkaruohoja; miten nykyajan sivistyneet työntävät uskonnon syrjään,
sanoen sitä vain vanhaksi saduksi. Kouluhuoneisiin saavat kokoontua
kaikki peliaalin joukot Antikristuksen ympärille, joka sokaisee Herran
valittujen silmät. Tehdään epäjumalia sellaisia kuin raittiuskin ja
niitä palvellaan irstaisella maailman melulla ja riemulla ja sillä
täytetään himoitseva sydän niinkuin tuhlaajapoika täytti ravalla
vatsansa j.n.e.
Laivurinen hyppäsi ylös tulisessa kiihkossa ja oli juuri aikeessa
päästää sanatulvan. Mutta samassa muuan arvokas henkilö nousi penkistä,
ryähti ja näkyi haluavan saada ensinnä sananvuoron. Laivurinen jättikin
puhevuoron mielellään, sillä hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän voisi
oikein vastata siitä, mitä hän nyt aikoi sanoa.
Tuo toinen oli Tolvanaisen veli. Hän ryähteli ikäänkuin hämillään
muutaman kerran ja lausui sitten:
"Minun mielestäni veljen esiintyminen täällä on niin hävytöntä ja
itsekästä, että sitä ei saata enää kuunnella. Vaikka en olekaan
raittiusmies, tunnustan minä kuitenkin sydämestäni, että raittiusseura
on tehnyt nuorison keskuudessa pitäjässämme niin jalon työn, ettei
veljen kaltaiset moukat kykene sitä arvostelemaankaan. Minun mielestäni
olisi meidän puolelta, jotka emme kykene mitään toimimaan, paljon
kauniimpaa, jos kiittäisimme opettajaa ja kaikkia niitä, jotka
harrastavat nuorison sivistystä seurakunnassamme. Ja minä puolestani
pyydän lausua kiitokset erittäinkin opettaja Laivuriselle hänen
jaloista harrastuksistansa."
Kuului yleistä hyväksymisen sohinaa.
Muutamat henkilöt olivat tällä välin vilkkaasti toimineet ja
kuiskailleet toistensa korviin.
"Mitä veljen puheeseen tulee..." alkoi Tolvanainen huutaen saadakseen
äänensä kuuluviin.
"Minä pyydän huomauttaa", sanoi Laivurinen yhtaikaa kuin edellinenkin.
Mutta nyt oli jo syntynyt huoneessa rähinää. Bendell, joka oli kerännyt
laulukunnan paikoilleen, kuiskasi Laivurisen korvaan:
"Ethän sinä viitsi enää tuhlata sanoja tuollaiselle hölmölle? Hänen
veljensä sanat tekivät hyvän vaikutuksen. Annetaan laulajille nyt
viimeinen sananvuoro."
Laivurinen nyökäytti myöntävästi päätänsä ja vetäysi syrjään. Bendell,
vaikka ei kuulunutkaan laulukuntaan, astui musikaalisena miehenä
laulajain parveen innosta hehkuen. Kohta kajahti voimakkaasti:
"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa pelvoton,"
(Tolvanainen alkoi väkijoukon läpi tunkeutua pois.)
"Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomen maa mun toimen saa,
Sen eestä vaan, mä ainian
Teen työtä saakka kuolemaan!
-- -- -- -- --
Teen työtä saakka kuolemaan!"
* * * * *
Laivurinen lepäilee sohvallaan, ei nuku, vaan uneksii. Yksi pienoisista
nukkuu huivilla kiinni sidottuna soututuolissa. Ovi rouvan kamariin on
hiukan raollaan, ja sieltä kuuluu hauska teelasien kilinä. Pöydällä käy
herätyskello ontuen ja epävarmasti. Lamppu palaa valaisten hiukan
punertavalla valolla, laulaen honottavalla, pirisevällä äänellä, joka
kuuluu korvaan kuin hyvin kaukainen ja epäselvä kulkusen kilinä.
"Totta se on, se oli hyvin hauska iltama", virkahti Laivurinen. Hän
nousi tyytyväisen näköisenä ylös, pani tupakkaa pitkään piippuun ja
kävi uudestaan lepäämään.
Nyt hän vaipui ajattelemaan sitä kostoa, minkä hänen ystävänsä olivat
Tolvanaiselle toimittaneet.
... Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat
oikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa
odottaakaan...
"Ja jos minä paranen", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen.
Mutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli
vähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja
pysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois
kammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja
ikkunoista.
"Minä en jätä tätä nuorisoa", virkahti hän uhmaavasti. "En minä jätä
ainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan
minun miehiäni... Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt
jättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?"
Tänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset
kaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja
kehittyi.
"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua."
Pari kyyneltä kihosi silmiin.
Ja jos minä kuolisinkin... Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus
tulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena
muistaisi.
Ihana vavistus kulki läpi ruumiin... Miten he muistelisivat häntä, kun
hän olisi kuollut?
... Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori
mies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla.
Niinköhän he sanoisivat?... Heidän täytyisi sanoa niin... Moni itkisi,
sillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua...
Heidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin
tahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta
minun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja
antaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää
ketään. Eikä _siellä_ olekaan vihaa...
Ja sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät
ymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin
pikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle
korven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa
luomistyössänsä...
Kyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi...
"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?"
Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät,
että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He
katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he
kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain
ihmisellistä työtä!... Mutta ei se ole ihmisellistä työtä... Luojan
työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi
välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee
toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee
jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä...
Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä,
tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on
tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä,
itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta
ilmestymisajastaan -- niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta
sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä,
huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on...
"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti
ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.
Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli,
ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi ... jonkun
välikappaleensa kautta.
"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä
pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen
ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä... Mutta nyt se on jumalallista
työtä."
"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.
"Minä tulen."