Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut.
Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään
vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja
kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko
päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat
selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat
värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi
huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.
Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä,
mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut
peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän
vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila.
Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja
Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta
koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain
sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen,
väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain.
Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että
toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään,
unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin
hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei
huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja
kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas
ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia,
virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta...
Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos
tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt
tempaisi pois ja ... ja...
Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt
pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous,
yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä
katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta,
painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään
voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se
jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään,
mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi
lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian
ymmärtäisi... Nyt ei jaksa, ei viitsi ... kukapa nyt viitsii!
Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää
unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli
raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä.
Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden
kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin
hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että
teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia ... viehätyksen vuoksi.
Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi
pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän
inhottava maku.
Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta,
totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta.
Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen
vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli
huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta;
väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. --
Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset
kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa
päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia
ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja
reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa
kääreessä ja talvipalttoo hartioilla.
Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä
nyt olen?... Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei
ole voimaa, ei ensinkään ... ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka
luun solmu... Koko suven olen jo ollut huono ... ja mitä tämä nyt
jättääkään jälkeensä?
Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?... Eihän minussa
paljon vastusta olisi ... pian se minut saisi nutistetuksi...
Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä
matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin
kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen
vastenmielisyys lähtöä vastaan ... aika näytti niin sopimattomalta.
Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja
vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne
hajosivat vihdoin kirveltäen selkään.
Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että
jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen
päästyään heittäysi makaamaan.
"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi
itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.
"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa,
kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei
suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton
tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta
oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja
katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä,
pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli
jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin
tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo,
sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja
somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät
kärsivällisen väsyneiltä.
Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua
tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus
kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia
pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa!
ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa
ovatkaan toteutuneet kuin minun... Ei kukaan ole uhrautunut hänen
hyväkseen... Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut
meidän kaikkien hyväksi ... ja hänen, perheenisän hyväksi eniten,
hänen, jonka olisi pitänyt _kantaa_. Hän olikin luullut väliin
kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! -- hän
ajatteli. -- Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin
puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista
turvaa...
"Liina kultaseni..."
Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi
sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää
lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan
ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä
puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja
sydämien vienoa keskustelua...
"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.
Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.
"Tottahan paranetkin."
Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas
purskahti itkemään.
Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta
kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan
kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi
suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä
peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt.
Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:
"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.
Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."
Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois... "Illalla, kun isä
paranee..." j.n.e.
Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.
"Kirkkoherra tulee jo... Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän
tyytymättömänä.
Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi
pukeutumaan.