Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein
jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja
ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja
väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi
päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle
kuin olisivat olleet suuriakin asioita...
"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei
tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla..."
Ja hän koetti taas.
Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten
tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui
tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan
hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja
ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain
muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän
omituisen seikan ja tutki sen syitä.
Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että
hän onkin jo kovin vanha mies ... kolmekymmentä kolme vuotta!... Jaa'a,
paljon on jo nuorempia miehiä... Silloin selvisi, että vanhenemaan kai
tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät
kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?
Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä
uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet ... ja
velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En
minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut,
nuoruuden into on lamautunut.
Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja
vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät
huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä
tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat
kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä
huvittamaan, -- eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä
menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena
siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni.
Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista
puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.
Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä
vastustaa.
Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn
alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta -- sitä ei hän myöntänyt --,
aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.
Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt
hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että
Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi
johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen
vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä
puhumaan.
"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat
omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän
antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän
vielä innostui.
Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan
jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli
ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista.
Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen
sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.
"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä
niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?"
Laivurisen suu meni ivanauruun.
"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.
Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen."
Siitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus
Jobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia
pakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat;
mutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala
välillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että
profeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e.
Tolvanainen pudisteli päätänsä.
"Opettaja juttelee järjen kieltä", hän sanoi salaperäisesti hymyillen,
"eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat,
sillä ne ovat hänelle hulluus."
Tolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen
Laivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui
taisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti
hänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa
ja väittelynhalua.
"Järjen kieltä, kuinkas muuten?" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo
tulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen!
"Niin järjen kieltä", vakuutteli toinen. "Kyllähän raamattu monessa
suhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi
uskon kuuliaisuudelle."
"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen
selittämistapa, se on vastoin järkeä."
"No niin."
"Mitä no niin? Onko se sama asia?"
"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko..."
"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet
ja niiden selittäminen _teidän_ kannaltanne sama asia?"
"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää."
"En minä sitä usko!" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi.
"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei
joku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma.
Kyllä niitä on, jotka uskovat."
"Enhän _minä_ ole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain
olen sanonut, että sitä selitetään väärin."
"Niin selitetään, tekin selitätte väärin", pilkkasi Tolvanainen.
"Se on kyllä mahdollista", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen
käytti tilaisuutta jatkaaksensa:
"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään
mitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se
teitä mitään auta."
"Se on kyllä totta", myönsi Laivurinen, "jos nyt olisi niin, ettei
minulla olisi ensinkään uskoa, -- ajatellaan nyt, ettei minulla ole
ensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! -- ja minä tahtoisin päästä
käsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia
tätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa?
Ajatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta
ääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että
minulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että
minä ihailisin kristityn mainetta?"
Laivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin
saadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt.
"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.
"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä
tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani."
"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi.
"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että
sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu
väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli
loukata.
"Minähän sanoin, että minulla _on_ uskoa."
"Eihän opettaja usko mitään ... senhän kaikki tietävät", virkkoi
Tolvanainen, mutta joutui samassa hämille.
"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen
näköisenä.
"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että
minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän
lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja
vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta
äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta
aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko
aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin
painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai
tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä
vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät
piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi
vakuuttelevasti:
"Hjoo, joo, niin se on."
"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui
Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta
massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä
pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista
ajatellut.
"Niin ... en minä mitään... Sanon vaan, että niin se on."
"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?"
Tolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa.
"Se vaan", änkkäsi Tolvanainen, "ettei sitä sellaista oppia saisi
opettaa lapsille koulussa." Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta,
sillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä
ajattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää.
"Vai niin ... vai sitä ... vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta
sanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?"
Laivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta.
"Ei minun lapsilleni", alkoi Tolvanainen.
"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitan _lapsille yleensä_?"
"Tuota ... en minä tiedä, mutta niin ne sanovat."
"Kutka sanovat? Mitä sanovat?" Laivurinen ei sitä juuri
tarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista
ikäänkuin nuhteen alaista oppilasta.
"Sitä sanovat", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, "että opettaja on
sellainen, joka ei usko Jumalaan."
"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?"
Jostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta.
"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä", hän sanoi, "mutta sellaisesta
ihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä
varten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne --
pakanalliselta", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella.
"Valehtelette!" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. "Te ette pidä Kristusta
ojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään", jatkoi
hän.
"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on
pääasia."
"Niin tuottaa minunkin uskoni", vakuutti Laivurinen.
"Tokkohan?"
"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?"
"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen."
Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.
"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy
huulilla.
"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.
Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.
"Muuttakaa mielipiteenne ... niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä
seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.
"Mitä varten?"
"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin
ikävät tiedot teidän uskonnostanne."
Hän meni ulos.
Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että
oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten
lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen
lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta
sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain
uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi
rauhoittua.
Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus
kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan
pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri
vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa
tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut
sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä,
pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita
käsittävänä miehenä.
Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää,
peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan,
mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä
kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes
se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina
vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat
hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani
hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä
otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka
talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.
Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas
se oli ... mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus
kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli,
se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti
omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin
salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten
johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa
kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että
Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti
sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan.
Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.
Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli
kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt.
Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta,
kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon
lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta
väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi
rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan
hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä:
"kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä
tapana sanoa.
Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain
kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen
vuoksi, itsekään suvainnut.
"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi
maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä
voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä
hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.
"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget
tarvitsevat tanssia!"
Tämä oli jo sulaa pakanuutta.
Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.
"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva
tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset,
mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta
puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset
kävivät asiaan kiinni.
"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku.
"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva."
"Hm."
Tähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä,
sanottiin jälestäpäin.
Hänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä,
milloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja
yhdistyy Jumalaan. "Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa",
oli hän arvellut, "ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se
ei voi siihen jälestäpäinkään liittyä."
Tätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. "Ei hän usko
ylösnousemustakaan!" sanottiin, "eikä ijankaikkista elämää", lisättiin
siihen luonnollisena seurauksena. "Ihan samanlainen on kuin vanha
Kolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se
kaatuu."
Siihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli
luuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti
merkitsee. "Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja
tavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin
ainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi", kertoi
räätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on
selvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut.
"Oh ohh-hoh sitä miestä!"
Ihmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta
sitten yhä voimakkaampana ajatus: "no mutta eikö se olisi pantava pois
viralta?"
Valistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat
Laivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa
välittänyt. "Ovat samanlaisia", sanottiin.
Ei Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä
ollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit
tämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä
kaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein
kohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja
yksinäisyydessä seuraa.
Pitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista,
vaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella
mitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun
hän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun
kanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen:
"Ole varovaisempi puheissasi, veli."
"Häh? Mitä sitten?"
Nyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta
yhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä
ystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan.
Bendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut,
piti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja
sai Laivurisenkin nauramaan.
Airaksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa
niitä paljonkin, mutta ei ollut "uskaltanut" eikä "saattanut" puhua
mitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä,
nöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet
pyytelevinäs, kun niin sanot!... Vai et ole uskaltanut ilmaista...
Tämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa,
joka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen.
Häneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin
pitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti,
ikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se
miellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin
ystäväni.
Vasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja
täytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä,
ettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut
kuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut
siitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: "Emme kuitenkaan
sinua pois laskisi, vaikka menisitkin", olivat johtokunnan jäsenet
vakuutelleet.
Keskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka
oli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan
hänelle virkavahvistuskirjan.
"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous."
"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada."
"Jaa jaa, no miksei."
Kirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät
olleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta
kuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan
kirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei
pappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti
tahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan
maininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa...
Jonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää.