Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä
pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän
sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä
herättäisi... Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään ... ja miksei
itkisi, kun 500 tulee entisen selkään... Ja hän kun ei ole tiennyt koko
tästä asiasta ... se tulee ihan aavistamatta hänelle...
"Vierus kuoli... Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän
naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt
tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt
epäilemättä näytän sellaiselta... Mitä sanon hänelle? Millä selitän?
Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen...
Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä
oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa
joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on
selvä syy miettiväiseen ulkonäköön... Pitää vain olla joku mietityttävä
kirja...
Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja
otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin
varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen
tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen
itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!
Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin
lauseisiin:
"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän
ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata
ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän
ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi."
"Hm."
"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko
lauseen.
"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti
lausuttu ... tarkoitus nimittäin on oivallinen."
-- Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten ... sehän onkin
luonnollista, ajatteli hän... Jos joku kasvatetaan muita varten, on se
ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan,
uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa...
Mutta elänkös minä itseäni varten?... Jos niin on laita, missä nyt on
tuo elämä?
Hän rupesi käsi poskella miettimään ... kaivoi ja penkoili
ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.
-- Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin -- minä nyt vain
kuvittelen sitä -- että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni,
omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi
mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt
yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä
_aineellisesti_, -- päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein
aikalailla vahingoittavatkin! -- minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua
ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani _aineellisella_
alalla... Niin juuri, _aineellisella alalla_... Sepä minua nyt
totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun
hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!...
Häntä värisytti omituinen kiihko.
"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut
vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin
ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja
luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen,
-- niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt
olisin kunnioitettu mies, varakas mies... Jaa'a ja minulla olisi paljon
enemmän ystäviä!"
Hän vaipui taas mietiskelemiseen.
-- Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?...
Onko minulla edes _niitä_?... Se on kyllä omituista, mutta nyt
minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi...
Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.
-- Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia
_painoja_. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi,
henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä
aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja
(minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni
velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki
väliajat -- jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa -- tuhlasin
senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille,
jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat
minua, vihaamaankin rupesivat... Ja minä vain kuin mikäkin apostoli,
tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen... Luulottelin,
etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen...
Hän naurahti myrkyllisesti.
"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"
"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii
elämästä."
Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen
miehen kädessä on minun elämäni onni...
"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä,
syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit
hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä
nyökytellen.
"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti
kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja
pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus
juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi
liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?...
"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin
vakuuttavasti.
"Aatteemme oli yhteinen..."
Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi
ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.
* * * * *
"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me
juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat
etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä
tarvitsevan."
Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui
panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla
Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki
ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös
aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen
ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva
huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen
kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä
ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti
vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo
tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut
jotain? ... aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä:
minähän lyön häntä kovin laimin! ... jo monta viikkoa olen lyönyt
laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?...
Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä
ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä
pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen
tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin,
mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:
"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää
suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.
"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti
olevan kurkunpäässä.
"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä... Eihän siitä
nyt sillä tavalla..." Laivurinen koetti teeskennellen saada asian
tavalliseksi.
Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei
kuitenkaan onnistunut, hän sanoi:
"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla
kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin
olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää
pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.
Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava
ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut,
taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista
päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.
Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi
itkun?
"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin..."
Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että
oli sanonut jotain hyvin tyhmää... Huolia!... siitähän vaimo heti
pääsee tolalle.
"Minä kyllä näen, että sinulla on _huolia_", sanoi vaimo. "Mutta
luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse
tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on
hirveämpi kärsiä kuin tieto?... Ja luultavasti asia koskee minua yhtä
likeisesti kuin sinuakin?"
Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen.
Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän
pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut
suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee
mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman
kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi
aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.
"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi
enää?... Ja luuletko, ettei _minullekin_ varma tieto olisi parempi
kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas.
"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti
ja ähkäisi tuskaisesti:
"Älä puhu sillä lailla!... Puhu toisin, armeliaammin..." Hän tyrskähti
kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten
liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti
häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin.
Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.
"Kuule, kuinka se on?... Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti
kätensä kaulalle.
"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä,
piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä
pahimpana... Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi...
"Kuule, Liina... Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren
rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.
Vaimo hämmästyi.
"Minkä rikoksen?"
Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se
enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan
sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta
kuului:
"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa
meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui
ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.
"Eei ... ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi
Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin
tuota hänelle sanoneen.
"No mutta, sano jo ... mitä?"
"Kuule ... kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana
viidensadan markan lainassa."
Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten.
Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.
"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo
sanomaan.
"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?"
Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli
hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen,
samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun
oli unohtanut kertoa.
Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.
Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.
"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo
luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä."
"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja
kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen
kanssa asioissa.
"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä."
Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.
"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa
meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle.
Laivurinen hymähti.
"Se on omituista", virkahti hän.
"Herra puhuu totta sanassaan."
"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen,
sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä
tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo _omat_
asiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi
ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena
niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan
ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee... Hyvä mieliala
vain pilaantuisi...
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on
lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä
Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana.