Iltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan
muutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen
puutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli
nimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja
Laivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä.
Kaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän
oli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä
Tolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli
suuttunut j.n.e.
"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole", sanoi
nauraen Bendell.
"No, entäs sinä?" Laivurinen kysyi myöskin nauraen.
"Samoin tietysti ... ainakin yleisön mielestä."
"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä."
"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen
alaiseksi!"
"Siitä minä viisi... Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun
kieltävän Jumalan?" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä
hymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo
vakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa;
vastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä.
Airaksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi:
"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!"
Laivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme.
"Ei", hän sanoi, "te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele
sitä niinkään leikilliseltä kannalta."
"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet
meiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa",
virkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti.
Laivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään
eikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden
pilkkakirveiden kanssa voisikaan!
"Tosiaankin", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin
uudestaan leikillisemmälle kannalle, "en ole tiennyt ennenkuin vasta
viime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni
suhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen
harhaluulo vähän ikävä..."
"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran", keskeytti Bendell, ja
toiset alkoivat nauraa.
"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille,
että tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin
olevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta
minun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys,
maneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää."
"Hm."
Toiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan.
"Esimerkiksi kirkkoyleisö", jatkoi Laivurinen, "minkälaista se on! Ja
minä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun
rinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä
ja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus,
että mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt
ilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan
pappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina
ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen
koulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi
'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä."
"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?" kysäisi Bendell.
"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta
kristillisessä kirkossa se on pääasia."
"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty", virkkoi
Airaksinen, "sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää
ihmistä vihitä papiksi."
"Ole vaiti!" huusi Laivurinen, "kyllähän ne saattavat paperilla olla
olemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se
paljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen
olevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä
itseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus."
"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus
teki?" kysyi Airaksinen.
"Seurakunta tietenkin", ehätti Bendell.
"Seurakunta, niin", sanoi Laivurinen. "Mutta seurakunnille ei tähän
aikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden
ainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit
saattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee
hänet? Eipä tunnekaan." Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten
olisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän
aikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia
saarnain johdosta y.m.
"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien
uskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia", arveli Airaksinen.
"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut
erityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän
kristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin
hyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa,
jotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii.
Pappi on _herra_ meidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän
työmiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa."
"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan", huomautti Airaksinen, "nimittäin
kehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun
kristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet
Kristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi
tieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat
tällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus."
"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole", väitti
Laivurinen.
"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä
vastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen
pidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän
nojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy
lahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja
tutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin
kirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan
kirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri
ajattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä
enempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset."
"Eiköhän?" keskeytti Airaksinen.
"Ei!" huusi Laivurinen kiihkeästi, "suruton ihminen hän on, niinhän
jumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta
raamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?"
"Ei hän omia muodostelujaan..." väitti Airaksinen, "Uskontunnustus on
vanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän..."
"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan,
mitä ei", huomautti Laivurinen ivallisesti.
"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat
muodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys
uskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu", jatkoi
Airaksinen.
"Siinäpä se juuri on!" sanoi Laivurinen hermostuneesti,
"muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat
veltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimään
_elämää_ uskosta."
"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut", sanoi
Airaksinen.
"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?" huudahti Laivurinen.
"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on
oikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää."
"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!" väitti Laivurinen melkein
halveksien. "Se on kauppamiehen puhetta", jatkoi hän vielä. Siinä oli
puoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja
keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa
lahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta
oikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan;
nämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja
naurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan
näitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena
tuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin...
Tämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin
menevä väittely oli saanut aikaan.
"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa
hän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää
persoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko
ei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja
ylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi
tuomarina", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua.
"Niin", jatkoi Entonen, "mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että
kirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä
vastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa
humussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan
syrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan
väliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan
näillä tienoin."
Airaksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että
hänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin.
"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää
oppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa
vastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin
valloituksiin!"
"Kuka tässä on sitten kavaltaja?" kysäisi Laivurinen.
"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on.
On ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla
yksi tiekin."
"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa."
"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi
tunnustus."
"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on
autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden
tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti
ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä
häneen.
"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin.
"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista
opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?"
"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan
hymyyn.
"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää
Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti
hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon _oppia_ halua moittia,
vaan menettelytapaa."
"Noo ... kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää,
mutta..."
"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin
viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin:
yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista,
että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja
erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on
anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri
lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo.
Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen
jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden
harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan,
pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain
suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen
edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita,
niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen
mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa
todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja
ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta
minäkin olen saanut papin niskaani."
"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.
"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli
välimme kylmäksi."
"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen
ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat
hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta,
puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi,
sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan
suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun
verran pilkallisella äänellä hän vastasi:
"Sitäpä sinä nyt aina matkit."
Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika
kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä
lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:
"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."
Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää
ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä
kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä
uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville,
mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko
iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi
tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai
yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli
tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään
tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän
ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä?
Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa
kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja
vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään
vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja
jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi
muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi
ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta
ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain
juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. -- --
"Mistä ... mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime
aikoina on niin lakastunut?... En ole enää missään suhteessa
erinomaisempi kuin muutkaan ... aivan vain tavallinen ihminen", jupisi
hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.
"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta
ole ollenkaan mihinkään... Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!..."
"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja
minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan ... kukaan, paitsi
omaisiani, kaipaa minua... Taikka oikeammin: että minua tuomitaan
hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi..."
Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti.
Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten
poistaaksensa kärsimystä.
"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti
ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet
takausjuttu mieleen.
"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä
äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja
rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän
huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan
ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei
juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja ...
solisluu? Ei ... se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa
kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku
pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa,
mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos...
"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen
kysymys... Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi...
Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.
"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän
ajattelemaan... Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua
eikä heitäkään ... ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen
silmistä ja käytöksestä... Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin
aivan turhanpäiväisistä asioista... Arkoja hekin ovat kuin
lasipullot...
"... Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat
umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen.
Umpimielinen minäkin olen... Enkä minä innostu enää, minä olen kuin
puolikuollut... Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita
ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua...
"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.
"No ... saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan
itseään lohdutellen.
"Mutta ... unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti
kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen
elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan
ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.
"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne
huonommatkin, kelvottomammatkin... Ja ... ja kuka sitä on sanonut, että
minun, juuri _minun_ pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä
tanssia?... Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti
minun täytyy kestää vastuksia!..." Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi
ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.
"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka ... ja Liina myös!" Sydämessään
nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä
unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten
sortoa ja lyönyt laimin perheensä ... "sellaista seuraa!" jupisi hän
ääneen.
"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten _tahdon_ elää!"
Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias
Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta
se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään.
Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia... Likeiset tulevat siitäkin
syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi...
"No terve!"
"Tervetuloa!"
"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."
"No?"
"Vierus on kuollut."
"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät
tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.