Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos
unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia
siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin
joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt
kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin
liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä
ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.
Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi
raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka
kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia
kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on
helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen,
julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan
melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et
nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan
mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi
ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi,
että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi.
Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli
puolen yön.
Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä
oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran
virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä
asioita.
Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis.
Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa,
teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä
käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon
juhlallinen kajahtelu.
Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä
seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana
käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta
muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut
mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset
kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa
heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian
vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat
valmistautumaan.
Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut
tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti
ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja
jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä
sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui,
ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.
Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt
kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli
lasketellut hiukan vapaammin.
"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen
pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset
ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta
mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman
minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne,
kaikki ovat siellä niin _olevinansa_; se näyttää minusta hävyttömältä
totuuden ja Jumalan pilkalta.
"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se".
Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni!
Enhän sille mitään voi, että _näen_, että ajattelen näkemieni
johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa
saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei
minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella
mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin
hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä
vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas
noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat
uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen
tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen
vapaa-ajattelija.
"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä
minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."
He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.
Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin
kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa
löytäisi Eeronkin!
Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa,
tulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa
kesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä
toisia katselemaan.
Lihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat
toisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He
väistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat
nojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen
kirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa.
"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta", sanoi
Tolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi.
"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?" kysyi Tolvanainen rypistäen
silmäkulmiaan.
"Onpahan vain sellainen, tavallinen", sanoi toinen yhä tarkastellen
ihmistulvaa.
"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä
kansakoululla."
"Mitä pahaa siinä on?" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin
huomiotaan.
"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja
sunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?"
Tolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta.
"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla ... tuskinpa kukaan.
Mutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja
sivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja
raittitansseissa."
"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä
niinkuin heidän mestarinsakin on."
"Mikä mestarinsa?" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä
kannalta.
"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?"
"Ettehän te vain pirua tarkoita?"
"Pirua", matki Tolvanainen moittien. "No niin, pirukin kyllä on heidän
mestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt
oikeastaan alapäälliköitä."
"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?"
"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?"
"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä...
Ei helkkarissa..."
"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä
vähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?" Tolvanainen katsoi
terävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle.
"Tuota", hän sanoi, "en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri
jumalankieltäjä. Eikä hän olekaan."
"Onpa hän!" huudahti toinen kiihkeästi. "On hän, mutta sinä et tahdo
sitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva
nuorisoa johtamaan."
"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi
edistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen
uskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä
kellekään tyrkytä."
"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan."
"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia."
"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on
se sivuasia."
"Hm, noo..." nauroi toinen.
"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia
Laivuriselle."
"Eihän itkunkaan asia?"
"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä."
"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen", väitti
Airaksinen, nyt jo vakavammin. "Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden
vihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa
arvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti."
"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat
vihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan."
"Eihän nyt aivan yhtä, sillä... Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee
tuossa kirkosta." Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen
huomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana.
Tervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia.
"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla", alkoi Tolvanainen
ystävällisesti sanoa.
"Tuli lähdettyä", sanoi Laivurinen, "mutta unettamaan tahtoi ruveta."
"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?" kysäsi
Tolvanainen.
Laivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää
tarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään:
"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä
sain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella." Kaikki
nauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi
sen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa:
"Sinä olet... Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin
kuin sinua."
"Eikä, mutta minä vain sanon."
Mutta Tolvanainen alkoi suuttua.
"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat
etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti
kävelemään pois.
"No mutta ... tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan
vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta
Tolvanainen meni.
Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki
viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli
harmissaan.
"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain,
rikasten kanssa", sanoi Airaksinen.
"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun
se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten
välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta
leppyy."
He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen
omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli
hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut
siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin
vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.