Ottaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan.
Silloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita
pikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja
itsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut
velvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella.
Vaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä
ja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan
Laivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen
veloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli
todella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin
rovastia!
Mutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan
pitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista,
akkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi
jaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun
ei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen
suhteen... Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää,
lohdutteli hän itseään.
Väliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen.
"Velassa olen hänelle", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella
tuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli,
sanoi syyksi mitä milloinkin.
Mutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun
aineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas
olo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin
sitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi,
aiheettomaksi luulotteluksi, -- silloin alkoi huomata, että hän jollain
tavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja.
Kun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei
vain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta
niin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena.
Miksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla
aineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut
esiin niitä välikappaleita, joilla aineellista omaisuutta kootaan?
Miksi ... miksi ovat olot niin nurinkurisia, että ainoastaan nämä
paturit, jotka ovat tarpeeksi vähän ihmisiä uhrataksensa mitään
ajastaan ja omaisuudestaan itsensä kehittämiseksi, Jumalan kuvan esiin
loihtimiseksi itsestään, -- että ainoastaan sellaisilla olisi
leipähuolista vapaa tilaisuus siihen! Eikö ole totta, että ainoastaan
halvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan
sielunsakin rikkauden...?
Niin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa:
oikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan!
Kalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan
poistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii
saatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti
vaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen
mietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen
huostaan. --
Ja nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä
puolta saman miehen luonteessa.
Kun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo
kiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta
kiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua:
"Senkin saatana!"
Juuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja
nautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti
hän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta
heräten hän jupisi:
"Mutta mitä se hyödyttää?"
Häntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto
välinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja
Vaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan
myrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen
huokasi:
"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten
lapsen!"
Hän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi
melkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta
puristelemaan.
"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan
palvelijat ... nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein
malli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni ... elämästäni?..."
Pikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta.
"Missä isä on?"
"Täällä on!"
"Äiti pyytää tulla syömään."
"Jahah."
"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää."
Tyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista
pikkujalkain kapittamista.
Jo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen
hellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!... Pikku Lyylini...
Lyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin
herttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti
siinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti
astumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää
aukaisemaan.
Mutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin
salama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli
hänelläkin velkoja... Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti
laulaa hyräillen.
"Minä maksan ... maksan ... maksan", jupisi Laivurinen hämmingissä,
ikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää
mielikuvaa. "Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa
hakemasta? ... koettamasta?"
"Lyyli hoi! Tule isän syliin."
Hän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka
seuraava ajatus tuotti.
"Isän rakas, pikku Lyyli... Isä pitää huolen lapsestaan ... ei kukaan
muu."
Hänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten.
Lyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän
leukaan.
Laivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten
tuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä,
tosiperäisinä ja tavoiteltavina.
Ja hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä,
rakasta, kultaista isän tyttöä ... pitää leukaa tuon kultaisen pikku
päälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä
henkäyksiä isän kaulalle.
Hän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului
keskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa.
"-- -- Se on niin merkillistä, että -- -- täytyy sekautua joka asiaan",
kuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain
hiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin
ääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan
joitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi,
pistäviksi, kiusallisiksi.
Jonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli
vähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: "teidän täytyy lakata
torailemasta, taikka minä ... minä!"
Mutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti
katkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin
toiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella...
Hän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin.
Yksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana
hartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että
muori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa?
jatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota
pannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista.
Nyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta.
Kyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli,
ajatteli Laivurinen.
"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen",
huokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan
tarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse
suunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat
akat sellaisia, aina niissä on kärsimistä.
Lyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui
Laivurinen surumielin ajattelemaan.
"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa", virkahti hän jälleen, ja
mieli meni hyväksi.
"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi
katkerasti.
Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä
niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät.
Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut
luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski
kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.
"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo
vähän jäähtyneenkin.
"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän.
Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut
luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan
ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa
syyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi:
"Oliko teillä riitaa äsken?"
"Kenellä?"
"Sinulla ja muorilla."
"E-e-i", veti rouva pitkään, "miksi niin?"
Laivurinen ilostui.
"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani
kyökistä jotain sellaista."
Tuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli
sekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla
oikeudenkäynti.
Laivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa.
Nuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi
syömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne,
mutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se
ja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja
leikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla.
Ruvettiin syömään.
Laivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut
kieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa.
"Todellako?" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä.
"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria
välitäkään." Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen
kärsimättömälle tuulelle.
"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan", virkahti muori, ahkerasti
lipitellessään puuroa suuhunsa, "menoja on muutenkin."
"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla",
jatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään.
"Hm, luultavasti", äänsi Laivurinen.
"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä.
Kyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei", paneskeli
muori.
"Mitä ollaan?" kysyi Laivurinen hymyillen.
"Herrasia."
"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan", pyysi
Laivurinen.
"Riitaa! -- sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa
ja neuvoa, niin se on riitaa", rupesi muori. Hän lopetti pian
syömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan
sanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he
kumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen.
"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä
lääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa."
"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes
ne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on."
"Tunnetko sen sitten varmaan?"
Laivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni.
"Ei nyt vielä sentään tiedä _sitä_ surra", virkahti hän.
"Mitä sitä?"
"Niin, kuolemaa pelätä."
Vaimo alkoi itkeä,
"Minua vaan peloittaa", hän sanoi, "että tautisi on jo pahalla jälellä,
kun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä
ollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään
kivustasi paljon mitään."
"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme
itkuun", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti
nauramaan.
"Katso!" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin,
missä oli lautaseltaan puuroa syönyt.
Molemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti
meni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa.
Hän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate
olisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti:
"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8... Sen minä totisesti
teen." Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi
käydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta
sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.
"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona
mennessään. "Hänen _täytyy_ taata minulle sellainen laina...
Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle... Minun täytyy päästä
hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!"
"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle
äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä
tahdon, ennen kaikkea Liinalle."
"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin... Sillä
kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen
kuin hän onkin.
"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta,
että mulla on Vaittiselle velkaa."
Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja
kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi
yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään.
Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on
siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset
jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. --
"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta,
velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti.
Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa?
leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista,
ajatteli hän kohta ... Erinomaista... Vai näyttää tuloni
_erinomaiselta ja harvinaiselta_? Hm... Tärkeitä asioita,
ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka...
"Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina
tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen,
että hän aavistaa.
"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä."
Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan
nauramisyrityksen.
"Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan
sanottavaa.
"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?"
"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden
kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?"
"Mutta istuhan..."
"En. Tulen toiste, kun on aikaa."
"Tuota ... no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun
meni toisen perässä puotiin.
"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa,
ja suu oli naurussa.
"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin
syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät.
Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä
hän sanoi hyvästi ja meni.
"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.
"Ei, ei koskaan _häntä_... Häntä _en_ pyydä", äänteli hän
vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.