Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen
hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen
todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin
tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa
odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat
kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa
sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen.
Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä,
otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan
mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen
silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt...
"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän
ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä,
paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli
painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei
mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa
hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin
löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään
valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle
pohjalle, ruveta rakentamaan _uusia_ elämän toivelmia.
Oli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja.
... Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, -- se
tunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, -- ettei hän ole ollut mies
pitämään menojansa tarpeeksi silmällä.
"Olen ollut semmoinen..." hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut
itseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä.
"Mikä pettymys!..."
"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin
suhteessa niin paljon arvoa?... Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän
tietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin... Mitä sitten
velkoihin!"
Mutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi
haihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli
muutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. "Hm",
äänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta
jotain.
"Hullu minä olen ollut ... narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla...
Mutta ei se nyt itkusta parane!" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä
ulos. "Itkusta ei se parane!" ärjäisi hän uudestaan. "Täytyy tehdä
tässä jotain ... ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa." Mieli tuli jo
melkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi
käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos.
Ovessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona.
Ihastui siitä. "Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin
sanonut?" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse
on ehtinyt vähän asettua... Saada vielä vaimo rinnallaan samaan
tuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää.
"Vaimon täytyy olla huolista vapaa", hän ajatteli. "Jos minun täytyisi
vielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin
minun, miehen, tulee pitää huolta ... se olisi elämäni surma..."
"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!"
Sellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi
sellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet
pitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena.
Tuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen
huomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä
teräväpiirteisemmäksi kehittymästä -- jottei uudistuisi äskeinen
kohtaus.
Yhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt,
ainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja
että toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin,
etteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet.
"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä", hän ääneen virkkoi
melkein tyytyväisenä, "enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti
ottanut."
"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?"
hän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen
henkivakuutushakemuksen ja "taudin tapaisen", joka oli tänä suvena
hivutellut ja härnännyt.
Laivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille.
Huomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän
sitä lukea, pakottaen itseään siihen:
"-- -- -- Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti
oikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia
etuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle
korvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii."
-- Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä,
vieläpä innostuakin.
... Mutta olenkohan minä _sitä_ sentään ennen noin varmaan
tiennyt?... Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika
tuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään
perustanut?... Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat
hajoavat..
Hän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja
taivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän
kuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, -- ajatuksissa olivatkin
molemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea
esitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut.
"-- -- -- Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa
erinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri
yhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä
pyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina
avautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat
he katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen
perikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he
voisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta
he eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas
_minä_ hyötyy ja voittaa." -- -- Saakeli sentään, että siihenkin
tuli nimi pistetyksi!... Jos nyt olisikin varoja, mutta ... voi!
Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen
takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan
ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa
yhteisesti tuhannen markan lainan.
"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää,
että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden
virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt
levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän
kuitenkin kädessään varalla -- jos kesken kaikkea jotenkin saisi
varastetuksi ajatuksensa siihen.
"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei
minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."
Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan
päästen pari lausetta eteenpäin.
... Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. -- "Mutta miksi hän
kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies,
paljon terveempi kuin minä... Minun ... laitani, kuinkahan se
oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät
henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä
siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli
rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli
herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin
merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi:
pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän
tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?
Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että
jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt
olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus
vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä
vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein
tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia
ja tapauksia muistui mieleen.
"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta ...
sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.
Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus.
Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita,
helposti autettavia... Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin
mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa... Miksei sitä
osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain
heikkohermoisuudesta!... Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle,
kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että
tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan
niinkuin ennenkin ... sairaalloisia mielijohteita vain!...
Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä
ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus
olivat viime aikoina hänet tehneet.
Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen
kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti
hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja
katua.
Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa
siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti
puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää;
toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa,
vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.
Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki
puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi
ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian
hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin
sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään
itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se
juuri hänet veisi, hänet ... _hänet_? Kun oikein ajattelemaan
rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on... Eikä tämä
nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä,
jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole
nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. -- Nyt häntä kuoleman ajatus
vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema
tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?... Kuinkahan Herran
nimessä?... Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi
raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen
hän huudahti:
"Minä järjestän ne toiselle kannalle!... Ihan heti, kun vain tässä
ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.
Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään.
Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui
olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen
havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa
erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti
uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon.
Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin
perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan
_sellaisesta_ alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta,
toisenlaisilta ihmisiltä ... suorittaa pois _sellaiselle_ ja
näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja.
Hänellä kyllä olisi luottoa. -- "Jos ei minulla, niin ei sitten
kenelläkään!" -- ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana,
kuin mikä ikään!...
Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti.
Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan,
muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää
antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille,
ihmisetanoille!...
Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta
satunnaista tapausta.