Pieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso
nenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja
kasvot laihanpuoleiset, -- sellainen oli kansakoulunopettaja Eero
Laivurinen.
Punaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta
puutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty
maantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli
opettajana ja isäntänä.
Kello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli
hänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja
kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes
palasi sieltä suoraan kotiin.
Harjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat
todella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton.
Kaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet
ja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt,
kamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista,
valittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset
keskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin
järjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut
juuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan.
Tuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa,
viehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli
erinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville
pelloille.
Oli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella
kävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun
hengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin
säpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan
puolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten
hän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä
kääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja
kituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa
erityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen
soppeen, pensaikkoon, jonka muodostivat toisiaan likekkäin kasvavat
mäntyvaivaiset. Niiden keskelle oli jäänyt pieni tila, ehkä sentähden,
että muutamat nostamuskivet siinä peittivät maata. Yhdelle näistä
kivistä istahti Laivurinen, ja hän oli yht'äkkiä puolittain kadonnut
näkyvistä -- havumajaan.
Hän huoahti kuin kotiin päässyt, loi tuttavallisen yleissilmäyksen
ympäröiviin mäntyihin. Näki kaikkien olevan ennallaan, sovitteli
itseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen
alas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla
polttamaan.
Maisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen
näköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän
paikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli
jo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan
hajamielisenä, välinpitämättömänä.
Kuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan
yksinäisyys siihen vaikutti.
Nyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita
käpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella
yhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi
hiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin
puolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa
astui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja
istui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko
männynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden
suhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti,
katsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä
palasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti
sitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli
vakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan
niskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti
rintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän
taas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten.
Kun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin.
Hänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni
poikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään.
Laivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi:
"Mitä sinulla nyt?" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään
vaivatulta, päinvastoin iloiselta.
"Mitä sinulla nyt!" matki Bendell nauraen. "No, onko sinulla sitten
niin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?"
"Eikä olekaan", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. "Ajattelin vain,
mitä sinulla on, kun kutsumaan panit."
Bendell tarjosi tupakkaa.
"Savuta."
"Kiitos."
"Jaa... Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole
hyväksyneet sinun hakemustasi."
"Vai ei."
"Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei."
"Tietäähän sen sanomattakin."
"No mutta miksi eivät ilmoita!" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn
henkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun
hän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus
kipeästi vaikuttanut.
"Mistä he niin normaaliterveitä saavat", pahoitteli Bendell. "Tohtori
kanssa sellainen... Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa
uudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle."
"Näytänkö?"
"Ihan totta."
"Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä." Laivurinen huokasi suu hymyssä,
sanoi hyvästi ja lähti.
"Sinullapa on kova kiire", ihmetteli toinen.
"Noo ... siellä on kotona toimia. Käy katsomassa."
"Samoin, samoin!"
Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle
saakka.
Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän
meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli
keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi
sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen
kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi
huoneeseensa ja istui soututuoliin.
"Tiesinhän minä sen ... aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!"
hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja
tuijotti suoraan eteensä.
Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut
lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä.
Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen
tietää, miten kauan elää... Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren
osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi... Nuo
velatkin...
Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi
ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa
hiljakseen jonnekin... Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan
sai, ja -- siinäpä ne velat vielä olivat.
"Jospa ... jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti
päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös
tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä
tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui
muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut,
koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli
_enimmäkseen_, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen
lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa
petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä
olisikaan sitten mitään toivon petosta!...
Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä
vakuuttaa henkesi -- velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka
mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena
valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys:
paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen
pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen
laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan.
Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi
hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin
vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti
ja oikea sai tehdä tehtävänsä.
Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen
asia", -- vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, --
ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi
numeroihin...
"Mitä?"
Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän
liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän
numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti,
syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen
elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki
oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon.
Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut.
Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin
velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan
silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku
asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten
jatkoksi.
Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin
ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut
oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi
ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli
vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.
Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan.
Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja
piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun
vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen,
veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:
"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin... Eiväthän ne ole
vähentyneet juuri ollenkaan."
Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän
uudestaan laskea.
"Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan.
Raskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään.