Werner Söderström, Porvoo, 1892.
Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että
salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun
ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi
itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä
pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja
ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa,
onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä
varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä
vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin
teräväpäinen poika.
Pidettiin aivan luonnollisena asiana -- ja siitä puhuttiin melkein
liiankin usein --, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin
pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä
luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä
isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.
Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään,
mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä
useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi
ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä
kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.
Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä
renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole
häntä rengiksi luonut.
Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta
siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se
istui ajatuksissa kuin painajainen.
Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain
kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin..."
Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän
erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat
ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden
hakkuussa ja ojankaivussa.
Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä
rahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla
pääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.
Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului,
sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi
pakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m.
Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä
suoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän
tavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä
paremmanpuoleiset arvosanat taskussaan.
Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N----n
kansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen
lisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan,
kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi.
Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa,
seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa,
hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa
kaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin
pian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua
velaton mies!
Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse
ja niin sanoivat kotikyläläiset.
Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein
tuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto
ja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja
orpokassaan, -- niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika
kytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, -- jollei siinä asemassa
ollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei
ollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään
köyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen.
Mutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla.
Isä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi
ja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka
kokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta
kyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi
seminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän
oikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista
omaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja
kysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän
keskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen
päätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky
kyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin
silläkin säästetään ... saattaahan se äitivanha vielä edes astioita
pestä ja muussa pikkuaskareessa autella.
Sittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa
ajatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään
sanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä
elättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo
tehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo
kumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä
näyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen
nenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa.
Laivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli
intoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun
muassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain
asiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen
Laivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla.
Mutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja
intoa harrastuksiin.
Ihmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: "Ihan
mättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua". Paljon
olikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia
johtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla
ja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on
aivan verraton kansakoulunopettaja.
Mutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään.
Ruumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti
vähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa.