BARNAU. En, älkää enää urkkikokkaan! Iltaan saakka saapi
uteliaisuutenne kiusautua, teetä juodessa esittelen teille morsiameni.
Minä toivon teidän kohtelevan häntä hyvin ystävällisesti.
(Pois).
ULRIKA. Minä olen kuni pilvistä pudonnut.
IRMGARD. Minä olen kuni salaman lyömä.
ADELGUNDA. Min'en käsitä, mitä te sureksitte. Iduna, ota uusi
bare'gehameesi ylles, pitää pukeutua vähän huolellisemmin nyt, kun
orpana on kotona.
ULRIKA. Tuo naimis-aatos on toki liian hullunkurinen.
IRMGARD. Min'en ymmärrä veljeäni.
ADELGUNDA. Minun mielestäni se on varsin oivallinen aatos.
IRMGARD (pilkalla). Tosiaankin, täti-rouva?
ADELGUNDA. Aivan niin. Iduna, voit ottaa helmiset korvarenkaasi
myöskin. Kuuletko, mene heti.
IDUNA. Kuten käskette.
(Pois).
ULRIKA. Ahaa, nyt huomaan; Te luulette Oswald'in iskeneen silmänsä
Idunaan.
ADELGUNDA. Min'en luule mitään.
IRMGARD. Nyt selkenivät silmäni! Hän oli erinomaisen ystävällinen
Idunaa kohtaan, kutsui häntä yhä pikku serkku-näpykäkseen; min'en
ymmärrä, mistä joku outo tulisi illaksi tänne -- --
ULRIKA. Niin -- mutta hän on jo toki varustanut huoneita.
IRMGARD. Siis Iduna? Sepä olisi ilettävää!
ADELGUNDA (yhä pisteliäämmin). Miksikä se olisi ilettävää, jos saan
kysyä?
ULRIKA (yhä pisteliäämmin). Mokoma sivistymätön olento!
IRMGARD (yhä pisteliäämmin). Todellakin, mokoma siivoton -- lapsi!
ADELGUNDA. Iduna ei ole enää niinkään lapsi, hän on jo
kahdeksannellatoista!
ULRIKA. Vai niin, nyt on toinen ääni torvessa.
IRMGARD. Tähän saakka olette yhä pitänyt häntä typeränä nalliaisena.
ULRIKA. Ja nyt aivan yht'äkkiä muuttui hän täydellisesti sopivaksi
rupeamaan emännäksi tähän taloon.