BARNAU. Ja vaaditaan nyt. Minä ymmärrän. Hän on poljettu aivan
palvelus-tytöksi. Hän saattaa itsekkin olla syypää siihen, hän ei
ymmärtänyt pitää asemaansa, jonka hälle perheessäni annoin; hän oli
ainoastaan kaksitoista vuotias tyttönen ja toiset -- sinä olet
oikeassa, Weithold, minun pitää itse asiata tarkastaa.
WEITHOLD. Tehkää niin. Sallittehan minun mennä pitämään huolta
huoneittenne järjestämisestä.
(Perältä oikealle).
BARNAU. Hm, hm, täällä näkyy monta seikkaa olevan nurin puolin. Niin
monta naista yhdessä, eikä ainoatakaan miestä heitä tyyneydellä
välittämässä, -- se on ymmärrettävää. Minä tutkin ja tarkastan.
Kuudestoista kohtaus.
Entiset. Ulrika (oikealta etualalta sisään).
ULRIKA. Rakas veljeni, vast'ikään sain kuulla, että olit saapunut
kotiin ja kiiruhdin heti sua tervehtimään. (Suutelee häntä). Suothan
anteeksi, ett'en nyt ennätä muuta, minun täytyy päättää käännökseni
Pohjan-lehteä varten, ei ole aikaa minuuttiakaan viivytellä, muuten
myöhästyn postista. (Suutelee häntä). Siis vieläkin tervetullut,
vast'edes enemmän.
(Pois).
BARNAU (katsoo Wismar'iin).
WISMAR (kuivasti). Saatpa sinä nauttia oikein hiukean herttaista
vastaanottoa, palatessani kymmenenvuotiselta matkaltasi.
BARNAU (nauraen). Tämäpä koomillista!
WISMAR (kuivasti). Ei ainakaan minun mielestäni!
BARNAU. Ulrika on kirjailiatar; oppineilla naisilla on aina
omituisuuksia.
Seitsemästoista kohtaus.
Entiset. Adelgunda (vasemmalta).
ADELGUNDA (säännöllisesti). _Mon cher neveu, vous êtes le bienvenu!_
Vast'ikään sain kuulla, että olet palannut kotiin, minä säästin sinulta
vaivan tulla minun luokseni ja kiiruhdin itse ensin tervehtimään sinua.
BARNAU (säännöllisesti). Min'en suinkaan olisi jättänyt armasta
tätiäni -- -- --
ADELGUNDA. Kylliksi, _mon neveu_, ei mitään turhanpäiväistä
kohteliaisuutta näin läheisten kesken! Sinä näytät oikein terveeltä ja
raittiilta, vähän päivittynyt sinä vain olet; lienethän toki voinut
vallan hyvin?
BARNAU. Vallan hyvin!
ADELGUNDA. No, nyt tietänet kertoa meille paljon moorilaisista,
kiinalaisista ynnä muista villeistä kansoista.
BARNAU. Tiedän, armas täti.
ADELGUNDA. Siitä me kaikki iloitsemme. Nyt lienet toki väsyksissä,
tahdot levätä, väärin olisi häiritä sinua. Siis näkemään asti!
_Embrassez-moi!_ (Syleilee häntä). _Ah, que je vous aime, mon neveu!_
(Pois).
WISMAR (katsoo Barnau'iin).
MOLEMMAT (nauravat).
WISMAR. Sinä saat toki suudelmia, min'en edes tervehdystäkään.
BARNAU. Minä unohdin esitellä sinut, siitäpä syystä et joutunutkaan
täti-rouvan säännöllisyyden esineeksi. Se on hänen perittyjä
heikkouksiaan, sitä et saa hälle liioin viaksi lukea.
Kahdeksastoista kohtaus.
Entiset. Irmgard (oikealta etu-alalta).
IRMGARD (tukka täynnä paperikierteitä, pistää päänsä ovesta sisään).
Sydämestä tervetullut, rakas veikko!
BARNAU. Hyvää päivää, Irmgard!
IRMGARD. Näethän, että par'aikaa olen pukeutumassa enkä saata
näyttäytyä miehille. Tyydy siis toistaiseksi vain pieneen
tervehdykseen. (Huomaa Wismar'in, joka nyt lähestyy häntä). Ai!
BARNAU. Mitä nyt?
IRMGARD. Pettävätkö silmäni? Wismar --?
WISMAR (kuivasti). Palvelianne.
IRMGARD. Heti ensi-silmäyksessä tunsin minä Teidät, te uskoton!
WISMAR. Uskoton?
IRMGARD (hiukuen). Voitteko kieltää, että muinoin, -- vaan mitä minä
teenkään? Veljeni seurassa voisin kyllä näin olla, vaan oudon miehen
nähden täytyy mun hävetä. Minä kiiruhdan lopettamaan pukeutumistani ja
riennän jälleen tänne oikein sydämellisesti toivottamaan teille
tervetuloa.
(Pois).
WISMAR. Hän sanoi mua uskottomaksi? Sepä melkein liiaksi! Hän hylkäsi
minut -- ja nyt olen minä muka uskoton?
BARNAU (nauraa). Ole varoillasi. Kenties rakasti hän sinua siiloin
oikein todenperäisesti ja on vain koetellut sua. Ehkä on hänen lempensä
sinuun syttynyt jälleen?
WISMAR (kuivasti). Kiitos, minun haavani ovat täydellisesti
parantuneet. Ainoastaan tapa, jolla he ovat vastaanottaneet sinua, on
ollut mulle hyvin opettavainen.
BARNAU. Mitä tarkoitat? Sisarukset saavat kyllä maikailematta rakastaa
toisiaan.
WISMAR. Mutta maikailematta saattaa myöskin olla sydämellinen.
Yhdeksästoista kohtaus.
Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).
OTTILIA (vilkkaasti). Onko se totta? Onko tuo eno? (Seisoo epäillen).
BARNAU. No?
OTTILIA. Oletteko te -- oletko sinä -- --?
BARNAU. Ken mun pitäisi olla?
OTTILIA. Oswald-eno!
BARNAU. Oikein arvattu.
OTTILIA. Sitte saan minä sinua suudellakin, rakas, armas eno!
(Entää hänen kaulaansa).
BARNAU. Olethan sinä Ottilia?
OTTILIA (nauraa sydämestään, taputellen käsiään). Tämä on naurettavaa!
BARNAU. Mikä?
OTTILIA. Eno ja sisaren-tytär eivät tunne toisiaan, -- heitä täytyy
esitellä.
BARNAU. Eihän ihme, ett'en tunne sinua. Sinä olit minun lähteissäni
ainoastaan yhdentoista vuotias pikku pienokainen, ja nyt olet jo
täysikasvuinen sorea neitonen.
OTTILIA. Sorea? Sitä en tiedä, mutta iloinen ma olen, sen tiedän. Ethän
siitä suutu?
BARNAU. En suinkaan! Iloiset ihmiset ovat tavallisesti hyviä.
OTTILIA. Sepä iloista. Minä jo pelkäsin.
BARNAU. Pelkäsit?
OTTILIA. Sisaresi ja tätisi eivät kärsi minun iloani, he nurisevat.
Siitä en minä ole juuri suuresti väliä pitänyt, mutta jos sinäkin
olisit nurissut -- -- --
BARNAU. Min'en koskaan nurise, mutta ehkä ystäväni, herra tohtori
Wismar.
OTTILIA (kumartaa, hienosti). Suokaatte anteeksi, ett'en vielä ole
tervehtinyt teitä, mutta min'en ole niin pitkään aikaan nähnyt enoani
ja olen jo kauvan iloinnut hänen tulostaan.
WISMAR (tarkastaa häntä huomattavalla mielihyvällä). Minull' ei ole
mitään anteeksi annettavaa, neitiseni; minun on hupaista nähdä noin
sydämellistä, viatonta iloa.
OTTILIA (uhkaa sormellaan). Eno, eno!
BARNAU. Miksi uhkaat?
OTTILIA. Miksi narraat; tuo herra ei näytä ollenkaan nurisevalta.
WISMAR. En suinkaan!
BARNAU. Hm, hm! Tämä herra on mun paras ystäväni, hän on ollut
uskollinen kumppanini ja on usein torunut minua, kun olen ollut
huikentelevainen.
OTTILIA. Huikentelevainen?
WISMAR. Niin, kun hän oli liian uskalias.
OTTILIA. Silloinhan teillä oli oikeuskin torua. Niinpä olisin minäkin
tehnyt.
BARNAU. Eikös vaan, osaatko sinäkin torua? Missä siihen olet oppinut?
Tässäkö talossa?
OTTILIA (huokaa). Oi, niin, täällä on siihen kylliksi tilaisuutta.
BARNAU. Siis täällä torellaan usein?
OTTILIA. Saatpahan itse kuulla. Minä olen ollut täällä vasta kaksi
vuotta, sillä siihen saakka olin sinun määräyksesi mukaan
opetus-laitoksessa. Siellä sain aina olla iloinen.
BARNAU. Niin sun pitää olla täälläkin.
OTTILIA. Sepä oivallista! Sinun pitää myöskin olla iloinen?
BARNAU. Minä olen kernaasti iloinen, mutta Bruno-ystävä on aina
totinen.
OTTILIA (katselee Wismar'ia, pudistaa päätään).
WISMAR. Ettekö usko?
OTTILIA. No niin, pitäneehän miehessä olla vähän totisuuttakin,
mutta -- --
WISMAR. Mutta?
OTTILIA, Mutta pikku veitikka toki pilkistää teidän silmistänne.
Kahdeskymmenes kohtaus.
Entiset. Thusnelda (oikealla perällä).
THUSNELDA (pieni, soma esiliina edessä). Atria on valmis, jos
suvaitsette.
BARNAU. Sepä suloinen sanoma! Sinäpä olet ollut nopeajalkainen.
THUSNELDA. Mitä vielä, minun mielestäni se kesti liiankin kauvan.
OTTILIA. Nytkö jo ruualle? Eihän kello ole vielä kuin -- tuskin
yksitoista.
BARNAU. Niin, käpyseni, meidän on nälkä.
OTTILIA. Voi, niin on minunkin.
WISMAR. Tulkaa meidän kanssa ruualle!
OTTILIA. Thusneldaseni, saanko minäkin jotain?
THUSNELDA. Heti, neiti, käykää vain pöytään. Minä toimitan teille
paikalla kuvert'in.
(Pois).
OTTILIA. No, sitte minä tulen mukaanne. (Koomillisella
arvokkaisuudella). Sopiihan tyttösenkin toisinaan pöydässä pitää
emännän virkaa. Suvaitsetteko, herrani? Käsivartesi, eno!
BARNAU. Emäntä tarjoo käsivartensa vieraalle.
OTTILIA. Vai niin, anteeksi!
WISMAR (tarjoo käsivartensa Ottilialle). Tohdinko tarjota?
OTTILIA. Eno, tämä on ensimmäinen hupaisa päivälliseni tässä
kartanossa.
(Kääntyy menemään).