SCHUMMRICH. Minä pyydän, vanhoja kirkkoja, vanhoja kuvia, vanhoja
kuvapatsaita, kaikki vanhaa. Ei, ei, -- ei mikään vedä vertoja
Parisille, siell' on kaikki uutta ja muodinmukaista.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (tuopi lasin viiniä).
THUSNELDA. Suvaitsetteko!
SCHUMMRICH (nousee, hyvin ystävällisesti). Kiitän, kaunis lapsukainen.
IRMGARD (kiivaasti). Miksi tuot sinä viinin? Eikö siellä ollut
palvelus-tyttöä?
THUSNELDA. Ei ollut ketään sisässä. Min'en tahtonut antaa odottaa.
SCHUMMRICH. Oi, minä pyydän neitini, noin kauniiden kätösten kantama
viini maistuu kahdenkertaisesti hyvältä.
IRMGARD. Sinä saat nyt mennä.
THUSNELDA (pois).
SCHUMMRICH (seuraa häntä lornjetilla tähystäen, kunnes hän on
näkymättömissä).
IRMGARD. Herra Schummrich, -- herra Schummrich -- mutta herra
Schummrich!
SCHUMMRICH (istuu hänen viereensä). Mitä käskette, neiti?
IRMGARD. Minä kiitän Teitä hyvästä neuvostanne, minä mietin toki
asiata, ennenkuin seuraan ystävääni Italiaan.
SCHUMMRICH. Jääkää Te vain tänne, meidän seurassamme on parempi. -- Ja
vaikkapa olisi kysymys itse Parisista, _ah mon Dieu_, Parisi on
maailman kaikki.
IRMGARD. Minä tunnen myöskin, että kotona on parempi, uskollisessa
seurassa.
ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle). Hän tekee itsensä naurettavaksi!
SCHUMMRICH. Aivan oikein uskollisessa seurassa. Ää! (lornjetteeraa
Ottiliaa).
IRMGARD. Veljeni palajaa pian kotiin, hänkin on paljon matkustellut.
Kuulkaapa, herra Ana -- (häveliäästi) olinpa juuri sanoa Anatole --
suokaa anteeksi.
SCHUMMRICH. Kutsukaa minua tästälähin vain Anatoleksi, se nimi on
minulle mitä rakkahin. -- -- Mutta -- eipähän Iduna-neiti näy vielä
palajavan?
IRMGARD. Hän on varmaankin mennyt puistoon.
SCHUMMRICH. Puistoon? Tämmöisessä helteessä? Hän pilaa ihonsa. (Nousee,
lähenee Ottiliaa). Eikö niin neiti?
OTTILIA. Mitäpä siitä?
SCHUMMRICH (tyhmänä). Mitäkö siitä? Ää! Kaunis iho -- aurinko --
ruskeat käsivarret -- ää!
IRMGARD. Torukaa Te vain, hra Anatole, Te olette oikeassa. Me tytöt
olemmekin hyvin huikentelevaisia.
SCHUMMRICH (kummeksien). Me tytöt? (Miettii) Niin, aivan oikein.
(Ottilialle). Oi, niin kaunis taideteos. Eipä saattaisi luulla noin
pienien kätösten voivan tuommoista valmistaa.
OTTILIA. Vielä vähemmin voivat sitä suuret kädet tehdä.
SCHUMMRICH (hämillä). Niin, haha -- sepä hyvin lausuttu. Suuret kädet
-- niinkuin -- työmiehellä -- ää.
OTTILIA (nousee, panee pois neulomuksen). Mutta nyt on jo kylliksi!
Min'en saata näin kauvan istua yhdessä kohden. Menenpä kävelemään
kerran puutarhan läpi, katsomaan missä Iduna on. (Kumartaa
jäähyväiseksi.) Herra Anatole Schummrich -- (juoksee pois).
IRMGARD. Mutta Te jätitte paikkanne, herra Anatole?
SCHUMMRICH (on katsellut Ottilian jälkeen). Ää!
IRMGARD. Istukaahan, minä pyydän.
SCHUMMRICH (katselee jälellä olevaa kolmea). Nyt lie minun jo aika
sanoa jäähyväiseni.
IRMGARD. Joko Te ai'otte jättää meidät?
SCHUMMRICH. Lyhyt aamu-visiitti ei saa olla pitkä, en tahdo häiritä, en
saata antaa hevosteni liian kauvan odottaa, ne ovat niin tuliset! mun
pappani lahjoitti ne mulle syntymäpäivänäni, ne maksavat kuusi sataa
Louisd'or'ia, _parole d'honneure_, kuusisataa. Jääkää hyvästi, hyvät
naiset.
(Vasemmalle pois).
ULRIKA, ADELGUNDA (tervehtivät vaieten).
IRMGARD. Voikaa hyvin, herra Anatole, toivomme Teidän pian jälleen
ilahuttavan meitä käynnillänne. Hyvin huvittava tuo nuori, matkoillaan
sivistynyt mies!
ADELGUNDA (pilkaten). Vie porsas Saksaan, tulee suurena takaisin.
IRMGARD (suuttuneena). Te tunnette luultavasti yhden ainoan huvittavan
nuoren miehen, täti-rouva, ja se on Teidän siivoton poikanne!
ADELGUNDA (kiivaasti). Siivoton! Mitä lauseita!
ULRIKA. Aivan oikeita!
ADELGUNDA. Kuinka? Sinäkin myönnät -- --?
IRMGARD. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki ihmiset, jotka Dietrich'inne
ovat nähneet, lausuvat yksimielisesti, että hän on siivottomin
mammanpoika koko maailmassa.
ADELGUNDA. Kauhistavaa!
ULRIKA. Täti, Teidän liiallinen hellyytenne on poikasenne pahaksi
pilannut, sitä ette saata kieltää.
ADELGUNDA. Liiallinen! Ken on liian hellä?
IRMGARD. Näkeehän jokainen, että Te pidätte pojastanne paljon enemmän,
kuin Idunasta.
ADELGUNDA. Idunasta! Kenpä pitäisi lukua mokomasta ymmärtämättömästä
olennosta.
ULRIKA. Jos Iduna on ymmärtämätön, kohdelkaa Te häntä huolellisemmalla
rakkaudella, se hänet pian ymmärtäväiseksi saapi.
ADELGUNDA. Tämän talon elämä on perinjuurin inhoittava! Turhaan saapi
odottaa päivää, jona te ette riitaa ja toraa aloittaisi! Ainoa toivoni
on, että teidän veljenne pian palajaisi. Ellei sittenkään
rauhallisempaa tule, jätän minä tämän talon.
(Vasemmalle pois).
IRMGARD. Nyt näyttihe hän kerrankin oikeassa valossaan.
ULRIKA. Niinpä sinäkin tän' aamuna -- ja oikein rehellisesti.
IRMGARD. Minäkö näyttäinyt oikeassa valossani? Mitenkä?
ULRIKA. Hupsumaisella kiekailullasi -- koketteriallasi!
IRMGARD (kiivaasti). Koketterialla? Minäkö koketti?
ULRIKA. Turhia väitteletkään! Heitäthän sinä verkkosi jok'ainoan,
naima-ikäisen miehen eteen?
IRMGARD. Tuo oli kateutesi ääntä. Kun sinä jo olet ennättänyt siihen
ikään, ett'et enää voi toivoakkaan miestä, olet antautunut
tieteellisyyden alalle, olet muka syvästi oppinut filosofitar.
ULRIKA. Tieteellisyyttä olen rakastanut alusta pitäin, enkä miehistä
vähintäkään välittänyt; matta sinä saat syyttää itseäs, ettäs olet
vanhaksi piiaksi jäänyt!
IRMGARD. Vanhaksi piiaksi! Inhoittavaa! Ja syyttää itseäni?
ULRIKA. Etkö sinä jo alusta aikain, siitä kuin jätit nukkien kanssa
leikkimisen, ole pelaillut miesten kanssa? Kuinkahan monta sinä olet
koketteriallasi houkutellut, ja sitte kääntänyt niille selkäsi? Ethän
sinä koskaan löytänyt kylliksi kelvollista, sinä olet varmaankin
tähtäillyt johonkuhun prinssiin.
IRMGARD. Inhoittavaa!
ULRIKA. Muistathan toki esim. veljeni ystävän, tohtori Bruno Wismarin!
Se miesparka rakasti sinua totisella innolla, sinä vain narrikoit ja
pidit häntä leikkipallonasi, liehakoiten viehättelit häntä, hylkäsit
hänet, ja sitten jälleen liehakoitsit, viehätellen tuota poika parkaa;
ja kun hän vihdoin vaati viimeistä vastausta, kielsit sinä.
Wismar-rukka on siitä saakka ollut kovin onneton. Hän matkusti veikon
kanssa ulkomaille, siellä unhotuksella lieventääkseen lemmen-tuskaansa,
hän luultavasti palajaakin hänen kanssaan nyt. Toivottavasti on hän
parantanut sydämensä haavat. -- Mutta noista sinun suloisista ajoistasi
on jo kulunut varmaankin kymmenen vuotta, ja nyt, kun kosioittesi luku
päivä päivältä on vähentynyt, ja kuu ei enää ainoatakaan ilmaudu, nyt
kai jo antaisit sydämesi kelle tahansa.
IRMGARD. Minkätähden käytät sinä noin ilkeitä lauseita?
ULRIKA. No mutta, luuletko sinä meitä sokeiksi? Näkeehän jokainen,
millä viehättävällä hurmaavaisuudella sinä koet käyttäidä tohtori
Offenburg'ia kohtaan! Sinä kutsutit hänet tänne, ollen muka sairas,
vaikk'ei pikku-sormeasikaan vähintäkään vaivaa. Hänen pitää käydä
meillä jok'ainoa päivä, ja jok'ainoa päivä on sulla erilaisia tuskia,
joka kerta tervehtii sun silmäsi häntä hiukenevalla tulisuudella.
IRMGARD. Ulrika! -- Enpä toki huoli suuttua; tiedänhän tuon olevan sun
kateutesi kieltä.
ULRIKA. Ja kuinka saartelit sinä herra Schummrich'ia sitten, tuota
puolihupsua narrinkuvaa! Olithan sinä melkein heittäytyä hänen
syliinsä! Niin, niin, joka miehen jälkeen heität sinä koukkusi, sillä
sinä huomaat olevasi juuri siinä i'änjaksossa, jossa ajatellaan: Nyt
pitää saada mies, -- vaikka mistä hinnasta!
IRMGARD, Ja noin lausuu sisar sisarelleen!
ULRIKA. Kun sisar sisarensa parhaiten tuntee, kun minä, sisaresi, olen
velvollinen lausumaan sulle totuuden. Kenpä sua varoittaisi, ellen
minä? Muut pilkkaavat sinua takanapäin, minä sanon sulle suoraan, sillä
minusta on ilkeätä nähdä, että teet itsesi naurettavaksi. Mieti tarkoin
sanojani, seuraa neuvoani!
(On ottanut kirjansa ja noussut, nyt etu-alalta oikealle).
IRMGARD. Voi tuota ilkeätä olentoa! Mutta kylläpä pistää vihaksesikin,
jos minä toki vielä vihdoinkin rouvaksi pääsen ja sinä saat jäädä
romuilemaan kirjojesi sekaan. Tohtori Offenburg? -- Miks'ei? Hän on
taitava lääkäri, minun pieni omaisuuteni siihen lisäksi, veikkoni
antanee myöskin pikku myötäjäiset, -- me saattaisimme varsin hyvin
tulla toimeen. Ja -- entäs Anatole Schummrich? Hän on tuhma, se on
totta, mutta hän on myöskin rikas, sangen rikas! Enpä oikein tiedä,
kumman niistä valitseisin; mutta molemmista olen varma, sinä kiukkuinen
kissa, sitä voiton-riemua saan toki vielä nauttia!
(Etu-alalta oikealle).
Kahdestoista kohtaus.
Philippina (vasemmalta etu-alalta).
PHILIPPINA. Jok'ikinen päivä jättää tuo hovineuvoksen rouva jotain
jälkeensä! Ikäänkuin kukaan olisi jalkansa ilmaiseksi ostanut! Oikein,
tuossapa onkin neuloustyö.
(Ottaa Adelgundan neulous-työn, aikoo mennä).
Kolmastoista kohtaus.
Philippina. Barnau. Wismar (matkapuvussa, pöly-manttelit yllä,
vasemmalta perältä).
BARNAU. Nyt olemme perillä!
WISMAR. Ei kukaan ole meitä nähnyt.
BARNAU. Ei, kun kiertelimme puiston läpi.
PHILIPPINA. No, ketähän nuo taas lienee?
BARNAU (heittäikse noja-tuoliin). Kas, tuollahahan on tyttönen!
WISMAR (istuu Barnau'in viereen). Vihdoinkin ihmis-olento! Minä jo
aloin mietiskellä, että olimme saapuneet johonkin loihtu-linnaan, jossa
asujamet olivat kiviksi velhotut.
PHILIPPINA. No, mitähän tämä merkitsee?
BARNAU. Mitä?
PHILIPPINA. Oudossa talossa ei toki käy aivan suoraa päätä ruveta noin
mukavasti elämään.
BARNAU (nauraen). Siinä on neitsyt oikeassa.
PHILIPPINA. Te tulitte kai jalkaisin?
WISMAR. Niin tulimme.
PHILIPPINA. Jalkamiesten ei ole meillä mitään tehtävää, ne saavat
korkeintaan lautasellisen soppaa kyökistä.
BARNAU (yhä iloisesti). Sepä tekeekin meidän hyvää.
PHILIPPINA. Menkää siis kyökkiin, älkää jättäkö hiekkaa ja tomua
jaloistanne puhtaille lattioille.
BARNAU. Lapsukaiseni, me olemme väsyksissä ja kun nyt kerran istumme,
tekisitte sydämettömästi, jos ajaisitte meidät ulos jälleen.
PHILIPPINA. Mutta täällä ei ole Teidän paikkanne.
BARNAU. Sallikaa meidän toki levähtää hieman.
PHILIPPINA. Enkä, -- ulos, ulos kyökkiin!
BARNAU. Mutta minäpä en liikahda paikaltani!
PHILIPPINA. Sen saamme kohta nähdä! Lähdettekö hyvällä?
BARNAU. Hyvälläkö? En.
PHILIPPINA. Minä huudan kyökinpäällikön tänne.
BARNAU. Sepä hauskaa, häntä minä tahtoisinkin puhutella.
PHILIPPINA. Ei, nyt menee hävyttömyytenne jo liian loitos! Saattepa
nähdä, mitä seuraa, ellette nyt heti lähde hyvällä.
BARNAU. Mitä siitä seuraa?
PHILIPPINA. Teidät heitetään pihalle. Minä noudan kyökinpäällikön
tänne.
(Perältä oikealle).
BARNAU (nauraen). Kauniisti ottavat he vastaan isäntäänsä, joka palajaa
kymmenenvuotiselta matkaltaan. Sen sijaan, että olisivat pyytäneet
meidän astumaan koristetusta ovesta sisään, aikovat he heittää meidät
ovesta pihalle.
WISMAR. Luultavasti uusi palvelustyttö, joka ei tuntenut sinua.
BARNAU. Niin on. Toki nyt (ojentaen hälle kätensä) ole tervetullut
huoneeseni, uskollinen toverini! kymmenen vuotinen yhdessä-olomme on
iäksipäiväksi eroittamattomasti sitonut meidät toisiimme, ja sinun
pitää tästä alkain elää minun kanssani tässä talossa. Minä koen tehdä
elämäsi niin mukavaksi, kuin suinkin.
WISMAR. Oikein! Me emme eroa toisistamme milloinkaan. Me järjestämme
kaikki, mitä matkallamme olemme koonneet!
BARNAU. Me hoidamme minun omaisuuttani!
WISMAR. Ja vaikka ikämme ensi puolisko onkin kulunut työssä ja
vaivassa -- --
BARNAU. Sitä onnellisemmin ja rauhallisemmin saamme jälki-puoliskoa
nauttia.
WISMAR. Niin olkoon!
(Ojentaa Barnau'lle kätensä).
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Philippina. Weithold (perältä, oikealta).
PHILIPPINA. Tuossa ne nyt istuvat, katsokaa itse. Mokomaa hävyttömyyttä
ei ole kuultu kuuna kulleinkaan.
WEITHOLD. Hoilaa, mitäs täällä tapahtuu. Kas niin, nyt suorinta sarkaa
-- -- (on tullut esiin, tuijottaa Barnau'iin) Kuinka -- mitä -- tehän
olette -- --
BARNAU. No, Weithold-vanhus, onko päivönen minut niin kovin polttanut,
ett'et mua enää tunnekkaan?
WEITHOLD (sydämmellisimmällä ilolla). Herran päivät! Tekö todellakin?
Herra Barnau? Mun isäntäni, mun rakas, hyvä isäntäni!
PHILIPPINA. Mitä tämä?
BARNAU. Luultavasti näytän minä päivittyneeltä; ulapan myrskyt ja
auringon säteet kuumissa maissa jättävät aina ihmiseen merkkinsä.
WEITHOLD (tarttuu käteen, jonka Barnau tarjoaa). Tuhannesti, tuhannesti
tervetullut kotimaahanne, rakas herrani! Oi, minä olen joka hetki
odottanut Teidän palaamistanne!
PHILIPPINA. Mitä nyt?
WEITHOLD. Tyhmikkö, kiittäkää onneanne, ett'ei herra heitä teitä
pihalle.
PHILIPPINA. No hei, mistä minä sen tiesin armollinen herra, suokaa
anteeksi -- --