XXIII.

"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?"

Oli kenties hiukan raskasta Elmalle, että hänen serkkunsa ehdotus

pantiin täytäntöön tosiaan varsin perinpohjaisesti ja että Alfretonin

herrasväki siis vietti maakartanossansa melkoista isomman osan

elämästänsä kuin ennen.

Tästä päätöksestä johtui, että hänen täytyi uhrata "Park Lanen päivät"

-- nuo päivät, jotka olivat käyneet hänelle entistä rakkaammiksi

senjälkeen, kun niin herkkä muutos oli tapahtunut ennen itsekkäässä ja

väsähtäneessä perheessä, että hänkin saattoi tämän parannuksen huomata.

Hänen täytyi luopua heidän seurassaan viettämistään keskiviikon

iltapuolista aina tulevan vuoden pääsiäiseen asti.

Sanomattakin on selvää, että joulun hän oli viettänyt Towersissa,

ja se oli ollut hurmaavan rattoisa joulu; mutta sitä seuraavien

jokseenkin lohduttamien kevätkuukausien aikana ihan huhtikuun loppuun

asti -- sillä pääsiäinen oli sinä vuonna tavattoman myöhään -- hän oli

poikkeuksetta keskiviikko-aamua huokauksin tervehtänyt.

Kuten tiedämme, oli Elmalla sentään niin onnellinen luonne, että ikävä

ei voinut sitä lannistaa eikä pettymys katkeroittaa.

Koska parhainta ei ollut saatavissa, hän tahtoi tehdä voitavansa

näissä vähemmin hauskoissakin olosuhteissa; ja hänen ahkeroidessaan

opinnoissaan ja edistyessään erilaisissa hienoon sivistykseen

kuuluvissa saavutuksissa luontaisella uutteruudellaan ja

innostuksellaan aika kiiti kylläkin nopeasti.

Niinkuin oli ennustettu, täytyi turvautua valeliepeisiin --

uudenaikainen vastike kolmisenkymmentä vuotta sitten muodissa olleelle

kasvamispoimujen alaslaskemiselle -- nuoren neitimme hameissa. Hän

oli mitaltaan varttunut runsaan puolitoista tuumaa, hipiä oli käynyt

hienommaksi, muoto muuttunut edukseen. Joka suhteessa hän ei enää

muistuttanut niin paljoa lapsesta -- oli suuremmassa määrässä nainen.

"Ja kyllä on jo aikakin!" lausui lady Alfreton hyväksyvästi luodessaan

yleissilmäyksen tyttöön. "Viime kuussa täytit seitsemäntoista,

Elma; se merkitsee, että tähän aikaan ensi vuonna sinut esitellään

seuraelämässä. Minä aion itse esitellä sinut ja viedä sinut

seurapiireihin. On aika, että alkaisit näyttää neitimäisemmältä, hiukan

vähemmän -- pyöreältä ja punaposkiselta", naurahti hän.

"Teen liian pahoin niin sanoessani, eikö totta, rakkaani? Mutta

siitä ei tosiaan tarvitse loukkaantua. Sinä olisit hyvin herttainen

lapsi, jos _olisit_ lapsi; ja tiedän, että muiden muassa Piers aina

ihaili ruusuja poskillasi ja hyvää terveyttä todistavaa ulkomuotoasi

ylimalkaan. Hän on kehuskellen maininnut sinusta Julietille ja saanut

hänet niin paljon ratsastamaan, kävelemään ja yleensä liikkumaan

ulkoilmassa, että hän todella näyttää yhtä paljoa nuoremmalta kuin sinä

olet joulun jälkeen vanhentunut.

"Ja jouluksikin hän oli mielestäsi somistunut, ja hän on epäilemättä

herttaisempi ja paremmalla tuulella kuin ennen. Meillä on ollut

aivan hauska talvi, ja sir Thomas on riemuissaan. Vaikka olemme

toimeenpanneet tanssiaiset ja pitäneet alituisia päivälliskutsuja ja

vaikka meillä on tuon tuostakin ollut melkolailla vieraita, emme ole

tuhlanneet puoliakaan siitä kuin tavallisesti Cannesissa ja Pariisissa

oleskellessamme. Hänestä on hiljainen maalla asumisemme tehnyt hyvän

vaikutuksen naapuristoonkin."

Lady Alfreton puhui edelleen, sillä hänen tapansa oli sanoa, että

hän aina saattoi mukavasti haastella Elmalle; Elma oli ikäisekseen

niin järkevä tyttö ja niin terävä käsittämään. "Uskonpa, että vielä

päätämme viettää talvemme joka vuosi Towersissa; enkä ainakaan minä

olisi siitä suinkaan pahoillani. Tiedät kai, että Piers toi kaikki

hevosensa Leicestershirestä ja metsästi omien vieraittemme kanssa?

Sekin oli hauskaa. Siitä oli suurta apua. Sanalla sanoen olemme voineet

ja viihtyneet mainiosti ja varmaan me vielä kaupunkiin tultuammekin

tunnemme itsemme senvuoksi reippaammiksi."

Oli kieltämätöntä, että osa tämän jälkikatsahduksen tuottamasta

riemusta sisältyi tuohon johtopäätökseen; ja Elma, jonka koko sydän

samasta syystä pulppuili iloa, ei nähnyt tädissään mitään moitittavaa.

Että hänen rakkaat omaisensa laisinkaan olivat saapuneet kaupunkiin,

reippaampina tai vähemmin reippaina, oli hänelle melkein kylliksi;

mutta että he olivat saapuneet virkistyneinä, hilpeinä, kaikin puolin

terveinä ja tyytyväisinä, pirteinä ja iloisina alkavaa seurustelukautta

vastaanottamaan, riitti yllin kyllin täyttämään hänen onnensa maljan.

"Ja sinä _olet_ kasvanut, Elma", toisti täti.

"Olen kyllä, rakas täti; Piersin täytyy taas mitata minut. En voinut

olla juoksematta sisälle nähdäkseni vanhan mittani, kun kuljin

kirjastohuoneen ohitse, ja luulen -- olen siitä varmakin, -- ettei se

enää ulotu paljoa korkeammalle silmiäni."

"Ja vaikka epäilemättä _olet_ hoikempi, näytät terveeltä. Tietysti

_olet_ terve?"

"Aivan terve, täysin terve, täti."

"Neiti Exeter on varmaan pitänyt sinusta hyvän huolen." Ja sitten

-- ihmeitten ihme! -- lady Alfreton lisäsi ihan kuin luonnollisena

jatkona: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona lausumassa hänelle

tunnustukseni."

Hän oli käynyt niin monien ihmisten luona siitä ajasta, kun hänet

viimeksi tapasimme, että yksi vierailu enemmän tai vähemmän ei paljoa

merkinnyt, eikä neiti Exeter ollut enemmän hänen oman säätypiirinsä

ulkopuolella kuin monet muut olivat olleet.

Hänen poikansa ehdottama koe oli, kuten olemme rouvalta itseltään

kuulleet, onnistunut erinomaisesti. Hän oli huomannut, että

kohteliaisuus, ystävällisyys ja naapurillisuus eivät ehdottomasti

tietäneet tartuntaa tai edes alituista kanssakäymistä. Vähitellen hänen

silmänsä olivat avautuneet näkemään sen tosiasian, että oli mahdollista

olla huomaavainen, jopa viettää aivan hauska puolitunti yksinkertaisten

kansanihmisten parissa, jotka tiesivät vähän tai eivät mitään siitä

maailmasta, missä hän eli, mutta joiden oma maailma kuitenkin oli

sellainen, ettei hän voinut sitä halveksia. Alkoipa hän heistä oppiakin.

"Poloinen rouva Smith oli täällä tänään ja hän on todella varsin hauska

puheissaan ja varsin kaino ja vaatimaton esiintymisessään -- vaikka

on ihan _ihmeellistä_, mitä hän on tehnyt, -- niin ihmeellistä, että

muut saavat vallan _hävetä_", oli ylhäinen rouva eräässä tilaisuudessa

vakuuttanut; "enkä suinkaan enää koskaan edes ajattelekaan häntä

sivistymättömäksi. Kah, ihan unohdin hänen pienet omituisuutensa

hänen täällä ollessaan -- eikä sellaisista saisi niin kovin paljoa

välittääkään. Minä pyysin häntä käymään toistekin, pyysin niinkin; minä

todellakin pidän hänen käynneistään."

Eräänä päivänä hän taas oli lausunut: "Rakas Piers, jos olisin tuntenut

sen sääliteltävän, _kauhean_ miespoloisen aikaisemman elämäntarinan,

jonka tänne tuonnoin toit, en suinkaan olisi käyttäytynyt häntä kohtaan

niinkuin käyttäydyin. Olen nyt aivan suuttunut itseeni. Tiedätkö sen?

Oletko kuullut siitä? Vai et? Annahan, kun sitten kerron sinulle."

Senjälkeen oli seurannut yksityiskohtia, ja lopuksi oli rouva lausunut:

"Jos siis joskus haluat käskeä hänet jälleen tänne, Piers, tahdon tehdä

parhaani poistaakseni sanojeni aikaisemman vaikutuksen; ja vaikken

ymmärräkään kaikkea, mitä hän sanoo, sillä tiedäthän, että hänen

murteensa ja puhetapansa on miltei _mahdotonta_, tahdon hymyillä ja

virkkaa jotakin, mitä hyvänsä, rauhoittaakseni ja rohkaistakseni häntä."

Piersin lause: "Kukaan ei kykene siihen paremmin kuin sinä, äitiseni",

oli ollut pienenä lisäpalkkiona tästä.

Mutta totta puhuen lady Alfreton ei olisi kaivannut mitään muuta

palkkiota kuin omat onnellisemmat tunteensa. Jokainen pieni ponnistus

oli kantanut omat hedelmänsä; ja hänen puolisonsa ja poikansa

hyväksyminen Julietin huvitetun myöntymisen kera oli vain tasoittanut

hänen tiensä hiukan sileämmäksi kuin se ehkä muutoin olisi ollut. Hänen

alettuaan kerran astua tätä polkua häntä ei enää hevillä olisi saatu

siitä poikkeamaan.

Sir Thomas oli kummastuneena kohottanut kulmakarvojansa, mutta oli

muutoksen johdosta myöskin mielihyvästä hykerrellyt käsiänsä. Hänkin

oli luvannut tulla maalais-herrasmieheksi, jollaiseksi hänen poikansa

oli muuttumassa. Vielä ei ollut liian myöhään: se tekisi erinomaisen

hyvää sekä hänen terveydelleen että hänen maineelleen.

Jouluna Towers tuskin tunnettiin entisekseen, kun ilta illan perään

ajopelejä vieri edestakaisin; ja Elman sanojen mukaan oli ollut

milloin mitäkin "ihania, ihania" juhlia ja kestityksiä sekä rikkaille

että köyhille, jopa onnettomille "keskiluokkalaisillekin", jotka

alussa olivat olleet hänen tätinsä erityisenä kammona, mutta joista

hän sittemmin erikoisesti huolehti. Julietkin oli huomannut, ettei

naapurillisuus sittenkään ollut mitään huonoa huvia ja etteivät ihmiset

senvuoksi käyneet "röyhkeiksi, tungetteleviksi ja hännysteleviksi",

kuten hän ja hänen äitinsä ennen olivat luulleet.

"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan

jäykiltä ja viileiltä", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, "mutta

ylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy

myöntää, että jos _maalla_ tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä

tylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli."

Tuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat

enimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. _Heistä_ oli tullut

perheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin

vieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet

vastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli

vuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut

tästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka

hartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin

puolin siro ja täydellinen -- aivan sellainen kuin hän olisi itselleen

halunnut.

Nyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: "Minun täytynee käydä

neiti Exeterin luona."

Neiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa

vastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu

hänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään

hiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että

vierailu tehtäisiin viivyttelemättä.

Tämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli

ulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli

paljonkin levottomuutta.

Mitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko

Elman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko

sir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä

neiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan,

nimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen

hoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt -- ja

neiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan.

Ei, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin

tai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla

tehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä

aarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa

vainajain toivomuksia? Ei koskaan!

-- Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, -- huokasi hän

ajatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. -- Suloinen Elmani, pitkää

aikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti

harjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! -- ja

kyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. -- Oi, Elmani, kunpa

osaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta _onko_

se mahdollista? -- Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan

epäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui

sisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä

vastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen

keveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi

koskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi

mitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta

kummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.

Ei vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan

mihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa

ystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja

kaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton

taisi.

-- Hyväinen aika! -- huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter

jäätyään jälleen yksikseen. -- Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa,

ja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa.

Elma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä,

eräissä suhteissa.

Hyväluontoisen Mertounin herttuattaren auliissa ja iloisessa

myötävaikutuksessa lady Alfretonilla oli myöskin alituista tukea ja

puolustusta uudelle asiaintilalle.

"Mitä herttuatar tekee, sitä voin minäkin tehdä", oli hänen tapansa

päättäväisesti vastata Julietin silloin tällöin huomautellessa, ettei

Park Lane ollut Towers ja että se, mikä varsin hyvin meni mukiin B:n

kreivikunnassa, tuskin sopi Lontoossa.

Lady Alfreton ei lisännyt -- kenties ehkä ei tiennyt, -- että, mitä

herttuatar teki, johtui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hänen omassa

perheessään tapahtuneesta vallan siirrosta, toisin sanoen, että mihin

Mabel johti, sinne Mabelin äiti seurasi -- ja me tiedämme, kuka oli

kaiken johtajana.

-- Se on Elman, yksinomaan Elman vaikutusta! -- päätteli eräs, joka

myöskin tiesi.

Mutta Piers ei sinä kesänä sallinut itselleen tilaisuutta usein tavata

Elmaa. Hän lähti pitkälle ulkomaanmatkalle heti kaupunkiin muuton

jälkeen; ja jos sopii vilkaista viattoman sydämen kuulakkaan syvyyteen,

voimme aavistella, että hänen nuoren serkkunsa mielestä kaikki oli

menettänyt puolet kirkkaudestaan, kun hän oli poissa.

Elman joutohetket Park Lanen talossa eivät siitä pitäen koskaan

kuluneet yhtä hupaisasti -- varsinkaan eivät tarjonneet läheskään samaa

tenhoa kuin muutamina ensi viikkoina tuon onnellisen pääsiäisajan

jälkeen. Hän kaipasi aina jotakin. Hetket olivat kadottaneet

viehätyksensä, ihana kirkkaus oli niistä kaikonnut.

Eräänä päivänä lady Alfreton sanoi äkkiä: "Kah, Elma! Olen saanut

kirjeen Piersiltä. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä.

Se ei ole laisinkaan Piersin tapaista; mutta sinä olit aina hänen

suosikkinsa." Sitten hän käännellen kirjettä kädessään alkoi lukea

höpistä ensin hiljaa ja vihdoin äänekkäämmin: "Rakastava poikasi Piers

Alfreton. _Sano sydämellisiä terveisiä Elmalle_." Sitten osoittaen

lausetta: "Tuossa näet! Tuossa se on! 'Sano sydämellisiä terveisiä

Elmalle'."

Jälkeenpäin puhuja mietiskeli itsekseen tähän tapaan:

-- Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt? Toivoisin niin -- kaikesta

sydämestäni sitä toivoisin. Mutta ainahan Elma punastuu. Hän punastuu

ujostellessaan ja punastuu innostuessaan. Mutta sentään... En voi

muistella nähneeni mitään aivan samanlaista punehdusta tätä ennen.