"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään."
"Ka, nuori viisas, minusta näyttää, että olet tehnyt aika hyvän
päivätyön", virkkoi Piers Alfreton sinä iltana, kun hän ja Elma
päivällisen edellä olivat kahdenkesken vierashuoneen kaariakkunan
ääressä. "Oletko itse siihen kyllin tyytyväinen?"
"Eikö se ollut ihmeellistä, Piers?" Elman kasvot hehkuivat kauttaaltaan
päivänlaskun rusossa, mikä ulkona kirkasti taivaankannen sisällä nämä
kaksi ihmisolentoa.
"Eikö se ollut ihmeellistä?" toisti nuori mies asettuen juttelemaan.
"Sinä näyt aina keksivän jotakin outoa ja ihmeellistä: joka käänteessä
odottaa sinua seikkailut ja ihmeelliset kohtaukset. Mikä nyt tänään
taas oli ihmeellistä?"
"Se sinun enosi Randolphin tarina, tietenkin. Etkö sinä siitä
kuullutkaan?"
"Oh... ah... kyllä; se kai äidin saikin niin ihastumaan. Mikään muu ei
olisi tepsinyt puoliksikaan niin hyvin. Tosin hän oli mennyt puutarhaan
jo ennakolta, päättäen esiintyä kohteliaana; mutta en tosiaan ollut
uskoa silmiäni nähdessäni hänen tuon leskirouvan kanssa kävelevän
edestakaisin käsi kädessä!"
"Niinkö he todella kävelivät?" Elma värähteli riemusta.
"Vakuutan sen kunniasanallani! Kun eivät vain olisi suudelleetkin
toisiansa erotessaan! Siitä en mene valalle, huomaa; mutta elleivät he
sitä tehneet, vähältä se piti -- hyvin vähältä. Oh, äitini osaa sen
tempun sirosti suorittaa, jos hän vain kerran siihen määrin innostuu;
ja, kuten sanottu, eno Randolph sai hänet haltioihinsa. Mutta sinä,
Elma, olit kuitenkin ensimäisenä sysäysvoimana ja aiheuttajana."
"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään
tekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia
vanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan
jokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla
tietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi
heille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'", lisäsi hän nauraen. "Mutten
koskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne
sisälle", jatkoi Elma reipastuen, "koska hän tietysti ei voi kutsua
jokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä,
hänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä,
sanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin
ystävällistä?"
Piers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko
Elma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.
"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin
ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin
kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen
puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä
häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että
leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."
"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei... ellei hän
olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan --
juuri hiukan -- siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja
minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet
ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas
näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä
on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.]
rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa
porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella
puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei
voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä
kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani
heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä -- sinusta, Julietista ja
minusta, -- kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää
sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten,
jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki
tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä
kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"
"Mieluummin kuin täällä?"
"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut
_sitä_, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata
ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen
tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo,
että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan;
saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka
lystikästä se on! Nähdä _minut_ missä niin usein olemme nähneet
_hänet_! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin
veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös
oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan
hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti
arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."
"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte
kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee?
Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"
"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä
"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."
"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi _minun
ystäväni_"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta
näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista
edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas
ja... jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan
hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen..."
"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"
"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea?
Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni
askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."
"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."
"Niin hän teki -- mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät.
Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen
kutsuissaan -- kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, --
hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät
enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki
-- teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja
Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli
mademoisellen väki."
"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."
"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole
sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella --
Mabelin kotiopettajattarella -- oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan
tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet
Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja
Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät,
vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja
riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden
ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä
eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi
käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa
hänen opinnoistaan!"
"Mabel siis voittaa siitä."
"Et toki uskone, että hän teki sen _senvuoksi_?"
"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi,
rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä
vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani
Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan
kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.
Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä -- niin, vielä aivan
epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien
ajatustensa suuntaan.
"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin _aina_ jotakin hyvää ja
suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä
tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin
hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen
kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään -- mitään
_todellista_ -- jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi
sitäpaitsi -- voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?"
Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin
vakavaa.
"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.
"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle,
millainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa
pidä."
"No?"
"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin."
"Itkeneensä itsensä nukuksiin!"
"Hän oli niin häpeissään. Ja _olihan_ se omituista, juuri hiukan
omituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään."
"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun
korvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi
omituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen."
"No _sitä_ en pidä laisinkaan omituisena", virkkoi Elma hiljaa.
"Et, koska..." Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön
ikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.
"Koska?" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. "Kerro minulle,
Piers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se
Mabelia?"
"Ei."
"Siis minua?"
"Niin."
"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli
sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"
"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta
tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä
tiukkaan.
"Kyllä -- milloin heistä pidän."
"Tokko...?" Sitten hän hillitsi itsensä.
"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois.
Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"
"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi
sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel
sinua kummastuttaa ja miksi muutkin -- me -- puolet tapaamistasi
ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet
erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus,
ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten
humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan
sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat
sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua -- koska sinä rakastat
jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa,
karussa maaperässä -- vieraiden parissa -- yhtenä monien joukossa --
pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat
meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa
meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä
oleskelu sinun parissasi... sinun näkemisesi... puheesi kuuleminen..."
"Oi, Piers! Piers, _älä_!" Hän melkein parahti.
"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."
"Ei, ei!"
"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen
tapaan, paitsi jos..." Hän vaikeni äkkiä.
"Ei, sinä et saa -- sinä et saa."
"Paitsi _jos_..." toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.