Päätös.
Oli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset
puhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin
mäellä kuului itkua ja valitusta.
Oli pääsiäisloman edellinen päivä -- päivä, jolloin tavallisesti
hiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät
koko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki
lähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa
tervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä -- häntä, joka aina
ensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.
Elma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä
sulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä.
Elma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin
taitava, viihdyttelevä kieli ja jonka _esprit-de-corps_ oli niin
innokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen
talossa vanhimmasta nuorimpaan), -- Elma oli jättävä heidät iäksi.
Tosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa
näillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava
Margaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa;
ja olikin aika -- niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma
Alfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi
kypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin
ilmapiireihin. Mutta sittenkin -- Elma! Ken voi korvata Elman -- pienen
yhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman
kirkkaan, erikoisen tähtösen?
"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta", kuiskasi eräs tyttö
henkeänsä pidätellen toiselle. "Hän ei virka mitään -- mutta hän
kärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta
lapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille."
"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi", vastasi toinen
surumielisesti. "Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä
hänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle,
kuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi _aina_ hänet lepytellä. Ajattelen
mielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt."
Niin ajatteli moni muukin.
Tuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja
josta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen
taitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän
saattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, -- mutta
tavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian
jyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa
mukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä
velvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja
virkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän,
vastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.
Mutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö _Atalantan_ kauniit
lukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin
ihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti
Exeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.
Tässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut
vastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter -- varsinkaan silloin, kun
Elma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei
Elma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta
puolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista
kaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista
luottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta,
vaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä -- mutta miksi luetella?
Neiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja
myöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen
suhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron
päivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.
"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin", väitti
Elman täti samana iltana, "niin tosiaan, Elma", ja hänen äänessään
oli vivahdus nuhdetta. "Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää
ennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen,
toimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja... ja minä olen hommannut
huoneesikin aivan valmiiksi."
"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku
suoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen
vertaista?"
"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet
kiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan _niin_
onnelliselta, ihan _niin_ hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi
päästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että
tästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme."
"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on
oleva teidän luonanne", vastasi Elma hiljaisella äänellä. "Rakastan
teitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina
olette!"
"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin
kalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan
ihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi."
"Olen juuri eronnut useista ystävistä", virkkoi Elma, "ja jotkut niistä
olivat minulle rakkaita ystäviä, täti."
"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni." Lady Alfreton liikahti
hermostuneesti nojatuolissaan.
"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme
toisillemme hyvästi monet... itkivät."
"Kaiketi ne pitivät sinusta."
"Neiti Exeter ei itkenyt."
"Eikö?"
"Mutta hänen silmänsä punottivat ja olivat turvoksissa. Täti, se rakas,
ystävällinen, oivallinen neiti Exeter rakasti minua enemmän kuin kukaan
muu heistä; ja minä luulen, että hän tunsi uhraavansa minut ainiaaksi."
--
Muutamia päiviä aikaisemmin lady Alfreton oli esittänyt ajatuksiaan
tähän tapaan:
"Olen valmis myöntämään, että Elma on hyvin kasvatettu ja että hänen
lahjojansa on siinä suhteessa kehitetty niin paljon kuin on ollut
mahdollista. Mutta pelkät lukutiedot eivät yksin riitä; ja vaikkei
minulla ole hitustakaan muistutettavaa neiti Exeteriä vastaan, joka
on todellakin miellyttävä, järkevä nainen, olen kuitenkin ylimalkaan
koulukasvatusta vastaan, enkä... enkä voi olla toivomatta, että
nuori sukulaisemme vastedes välttää Haverstock Hillin alinomaista
mainitsemista, kuten hän tähän asti on sitä maininnut."
"Mitä tulee tyttökouluihin yleensä, lady Alfreton, olen täysin samaa
mieltä kanssanne", vastasi se naishenkilö, jolle yllämainitut sanat
lausuttiin -- hilpeä, järkevä maalaisnaapuri, eräs niitä Towersin
lähettyvillä asuvia, joiden seuraa Piers oli äidilleen suositellut. "En
kylläkään pidä nuorten neitien tavallisista kasvatuslaitoksista; sillä
kun on joukko tyttäriä, kuten minulla, niin lukutuntien järjestäminen
kotona on mielestäni kaikissa suhteissa edullisempaa. Mutta on tyttöjä
-- puolisonne veljentytär esimerkiksi, -- joiden olosuhteet tekevät
koulunkäynnin aivan välttämättömäksi. Heidän laisilleen, kuten Elman
täällä ollessa hänen kuvailuistaan mielestäni hyvin tajusin, neiti
Exeterin opisto on varmaan varsin oivallinen."
"Oh, kyllä; epäilemättä. Oivallinen joka suhteessa." (Nyttemmin lady
Alfreton poikkeuksetta uljaasti puolusti hänen kouluansa _kouluna_.)
"Mutta luulen kuitenkin käsittävänne, rakas rouva Wotherham, ettei
Elmalla voi olla mitään tarvetta -- mitään syytä, -- vielä pääsiäisen
jälkeen ylläpitää suhteitaan siellä." --
Mutta tässä nyt Elma pää tätinsä helmassa kuiskaili, kuinka neiti
Exeter häntä rakasti ja kuinka tämä oli aavistanut ikuista eroa.
Tietysti Elman täti antoi perään. Pienoinen sana oikealla hetkellä
painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen muulloin.
Neiti Exeter olisi tervetullut Park Lanelle, milloin häntä vain
halutti; Elma saisi käydä Haverstock Hillin kulmatalossa niin usein
kuin tahtoi. Ja lady Alfreton itse tunsi saavansa runsaan palkan
molemmista myönnytyksistään nähdessään tuon mitä aurinkoisimman
luonteen aartehistosta päiväpaisteen nyt hiipivän herkkänä esille.
Mitäpä muita toivomuksia Elmalla tosiaankaan enää saattoi olla? Neiti
Exeter oli ollut koetuskivenä.
Jos täti olisi jäänyt kylmäksi ja järkkymättömäksi silloin, kun neiti
Exeteristä tuli puhe, olisi ollut helppo nähdä, mikä kohtalo odotti
kaikkia senlaatuisia pyyntöjä. Jos täti taas olisi parhaimmassa,
ystävällisimmässä mielentilassaan -- ja sitä täti oli ollut, ja siis
oli kaikki hyvin.
Istuessaan siinä suloisessa huhtikuun hämärässä hellästi hyväillen
jalokivillä koristettua kättä, johon oli tarttunut, ahmiessaan
ulkoa löyhyilevää nuorten, veresten lehvien tuoksua ja rakkaasti
silmäillessään huoneen tutunomaisia, kauniita esineitä Elma mietiskeli
ja pohti tuhansia ihmisrakkaita ja jalomielisiä suunnitelmia. Hänen oma
itsensä ei niissä koskaan ollut etualalla. Mutta jos niiden välistä
välähti kultakuitu, mikä tuskin hänen omankaan silmänsä eroittamana
kuitenkin kirkastutti näkyä ja siten teki sen armaammaksi, ken voi
häntä moittia?
Eikö meidän tulisi ajatella poissaolevia? Sopiiko meidän unohtaa
ne, jotka meitä rakastavat, vain siksi, etteivät tällä hetkellä ole
silmiemme edessä?
Elma läpikävi täydellisen Lontoon seurustelukauden ennenkuin Piers tuli
kotiin.
Viipyikö hän ulkomailla kesäkuun loppuun vartavasten antaakseen tytölle
aikaa tähän, sitä hän ei koskaan sanonut; mutta totta on, että hänen
ensimäinen kysymyksensä hänen palattuansa kuului: "Entä Elma, onko hän
muuttumaton? Onko maailma pilannut hänet vai ei? Nythän hän on sitä
koettanut? Sanokaa, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt."
Näytti melkein siltä kuin lady Alfreton olisi vaistomaisesti havainnut
sen tunteen, mikä tämän nopean kysymyksen aiheutti. Hänen vastauksensa
oli yhtä ripeä ja asiallinen --.
"Piers, maailma ei ole häntä pilannut, koska se ei voinut häntä pilata.
Minä olen heikko nais-rukka ja minun täytyy tunnustaa, että olen
saanut uutta elämänhalua nähdessäni sitä ihailua ja huomaavaisuutta,
jolla tuota lapsi-kultaa on tervehditty kaikkialla, mihin ikänä hän on
mennyt. Hän on ollut kevätkauden ihailluimpia kaunottaria, ja kaikki
hänen osakseen tullut imartelu ja kunnianosoitukset eivät ole koskeneet
häneen sen enempää kuin jos ne olisivat olleet aiotut toiselle. Minua
kohtaan hän on mitä armain ja velvollisuudentuntoisin tyttö; hän seuraa
minua kaikkialle, on aina valmiina, aina aulis ja hyvällä päällä. Hän
kirjoittaa kutsukorttini ja kirjeeni. Minä olen nykyisin viheliäinen,
veltto olento; hän käy sir Thomasin mukana eduskunnassa ja ratsastelee
Julietin kanssa, -- en käsitä, kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen
tuohon ja muuhun vielä."
"Mitä se muu on?" kysyi hän.
"Oh, rakas Piers, sinä tuskin tuntisit meitä enää. Minä itse kylläkään
en tee varsin paljoa, mutta Juliet puuhailee Elman mukana ihan
kaikessa. Sisarellasi on sitä enemmän joutoaikaa, koska hän nykyisin
ei todellakaan välitä niin paljoa seuraelämästä -- tiedäthän, että hän
on ollut seuraelämässä mukana jo monet kaudet; ja hän sanoo käyvänsä
vanhaksi, hupsu tyttö! Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, hän
ainakin näyttää nuoremmalta ja reippaammalta ja on monin verroin
viehkeämpi entisestään, nyt kun Elma on keksinyt hänelle hommaa. Hän
puuhailee kaikenlaatuisten ihmisten kanssa, saat uskoa. Ei ihan köyhien
kanssa; tytöt vakuuttavat minulle, että on toisia, jotka semmoiseen
työhön sopivat paremmin kuin he -- ja minun täytyy tunnustaa, että
olenkin siitä iloinen. Mutta heillä näkyy olevan loppumattomiin
omituisia ihmisiä hoivattavina ja sellaisia, joille osoittavat
ystävyyttä ja hankkivat iloa. Muistat maininneeni sinulle Elman
taipumuksesta puolivillaisiin? Ka niin, puolirotuisia hän vieläkin
kaivaa esille, hääräilee niiden kanssa, puhuu niistä paljon ja saa
lopuksi Julietin ja Mabelinkin asiaan innostumaan. Eipä niin, ettei
Mabel itsekin olisi kyllin taitava niitä löytämään", jatkoi puhuja
nauraen.
"On tosiaan huvittavaa, Piers, vallan huvittavaa nähdä, millä tavoin
poloista Mertounin herttuatarta pyöritellään sinne tänne, edestakaisin,
tuon hänen suuren, omavaltaisen tyttärensä käskystä. Minä pidän
Mabelista; hän on herttainen tyttö ja Elman paras ystävä, tiedäthän;
mutta häneltä puuttuvat kokonaan Elman rakkaat, viehättävät pikku
eleet. Aina vain: 'Äiti, sinun on tehtävä näin' tai 'Äiti, sinun on
tehtävä noin'. On kyllä totta, että herttuatar itse on siihen alkuaan
syypää. Mutta se ei suinkaan ole kaunista, se ei ole hauskaa kuunnella.
Elma sensijaan..."
Mutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.
Hän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana
istuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan
ääressä, kuten ennen, virkkoi:
"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa
lausuin?"
Elman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin
julkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen,
kuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että
oli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.
"En tiedä, rakastatko minua", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja
hiljaisemmalla äänellä, "mutta minusta itsestäni tuntuu, etten
milloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo
kauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin
vain lapsi -- siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, -- mutta vaikka
olitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä.
Pelkäsin, luulemma... niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei
sitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa.
Nähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin
kuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut
vanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin,
kaunistanut omamme... Ja nyt, Elma, -- mitä teet nyt minulle?"
Tyttö kääntyi puolittain häntä kohti.
"Olen sinun, jos minusta huolit", kuiskasi nuori mies. "Sinun... tee
minusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut..."
Ja kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?