Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.
"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni
Randolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!" huudahti Lady
Alfreton puolta tuntia myöhemmin. "Oi, olenpa iloinen, että teidät
tapasin! Vähän tiesin, vähän odotin... On hyvin omituista, että näin
aivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli
ainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli"
(ääni aleni yhä) "elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki
kaikessa."
Hänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat
vanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään,
ja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei
kumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että
rouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat
ihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta
hän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan
läheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa
sotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan
ei ollut luullut hänen armonsa -- tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan
rouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti
käsittivät -- siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat
nuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet
pyrkiä hänen huomioonsa.
Asia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton
harvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa
ja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne
saapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki
sitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan
vastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa,
Hänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen
emäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta;
ja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän
vihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä
sukeutuneeseen keskusteluun.
"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni
veljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme",
virkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä.
"Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon... uskon vast'edes
tulevani paremmaksi -- se on todella aikomukseni. Poikani", lisäsi
hän hymyillen, "on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta
esiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme
tähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa
toivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä."
"Olette erittäin ystävällinen."
"Minun täytyy sanoa teille", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin
ja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, "että me, Elma ja minä,
olimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan
sairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta
minä en tullut teidän luoksenne -- minulle oli vaikeata tulla..."
"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton."
Vieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei
maininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina
varovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien
ja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa
kuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella
vierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain
kiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä
lausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli
vilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään,
nähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita
Elmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.
Hän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana
tietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden,
vaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana
henkilönä kesäasunnolleen mökkiin.
Mutta nyt -- nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli
menetellyt oikein, kun kävi kartanossa.
Hän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli
sulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä
esiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu
koskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut
hänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli
sormensa asettanut.
Hänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa
enimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse
tunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.