"Eikö edes hiukan ananasta?"
"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri
pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei
kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun
kohdallesi kerkiä."
Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa
harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka,
joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä
oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli,
tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä
kävivät. Mutta jos Mabel -- kuten oli hyvinkin luultavaa -- viskaisi
kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä
tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa
säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa.
Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli
melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin.
"Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään".
Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan
tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun
hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta
omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä.
"Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.
"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"
"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna",
puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole
rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä
-- varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."
Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän _oli_
todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja
kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja
tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!
Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät
suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä
ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan
muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, -- ja hänen
kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia
melkein vaillinaisia vateja.
-- Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten,
-- yritti Mabel lohduttautua. -- Minun täytyy jälkeenpäin päästä
rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen
talteenpanemistaan. -- Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan
levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti
tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla
syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan;
ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa
varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan
silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.
Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä
päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
Mabelin isä oli tarttunut ananasiin -- ainoaan, mikä tähän asti oli
säilynyt armottomilta käsiltä -- ja kohotti sitä parhaillaan.
Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.
"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden
säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen
aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä,
hedelmä toisessa.
"Oi isä!... Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti,
sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian
herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka
olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja
pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat
levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä
ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt
seurannee?
"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille
ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta
selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua,
ellei kukaan muu sitä halua."
"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti
Florence.
"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti
sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin
ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni.
Mutta kenen saat sen heille viemään?"
"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat
ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle..."
-- Nyt ne saavat kuulla kaiken, -- vaikeroi opettajatar-parka
sydämessään.
Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita
saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten
ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen
kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen
yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel
ja hänen opettajattarensa paenneet.
"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena
riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä.
"Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta
jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja
vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se
ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö
he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi.
Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä
ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva
Greenawaynkin."
Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui
viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että
mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi
kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja
näki nuo mehevät herkut.
"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel
vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki
erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän
sanoi, että äiti olisi sitä toivonut -- niinkuin äiti tietysti
olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta
toimeen, "ja sitten kansi päälle" -- hän työnsi salvan säppiin, -- "ja
tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili
pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera
antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä
mieluista kuin itse lahja.
Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon
hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!
"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet
päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti
hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen,
kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään,
ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin
annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia
enemmän kukkia -- tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, --
mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat
puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt
on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle
kaikki, kun illalla palaatte kotiin."