Opettajatar ja oppilas.
"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen,
"mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"
"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen
suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain
roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."
"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour
ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla
mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"
"Ei ensinkään -- jos siitä vain välitätte, -- mutta parasta on, ettette
sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin
kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla
hänen puhuessaan.
Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni",
vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.
Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman
kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta
saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle
Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian
nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska
toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos
haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä
kaunistaa."
"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja
purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno
hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt
opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa
mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset
aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.
"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin
terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta
eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan
loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt
teräslankoihin -- koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja
nyt..." Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.
"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa",
vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta
tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin -- illallispöydän alta penkin
rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen,
ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin,
että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."
"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille;
tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi
huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."
"Hyvä onni, että niin on!" jupisi Mabel istahtaen kaikella
vastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia
teonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. "Ellei
olisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä
kukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?" kysyi hän äkkiä ja pikemmin
puolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.
Opettajatar epäröi. "Se ei sinua huvittaisi", sanoi hän sitten vihdoin;
sillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.
"Tietysti se huvittaisi." Samassa Mabelin harrastus muuttuikin
todelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. "Tietysti se huvittaisi!"
tivasi hän. "Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle
toki kertoa."
"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella." Opettajatar vaikeni jälleen.
"Minulla on muutamia ystäviä", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, "jotka
olen tuntenut lapsuudestani asti -- eräs kunnon pastori perheineen.
Ovat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on
tullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter
Hallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä -- vaimo on kuollut
-- katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime
viikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin
toisenlainen kuin he olettivat -- komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin
paljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä
rahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä.
Heillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon
kuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin
riittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli
aivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken.
Mutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet
osoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia
hintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista,
että heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin
suojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten
kotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän
täytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin
ja aterioihin kahviloissa -- he kun asuvat liian kaukana käydäkseen
joka kerta kotona syömässä -- heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa,
että heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein
koko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät
tuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan
pienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille
ihanat kukkasi, jos..."
"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani", keskeytti Mabel sydämellisesti.
Hänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan
ja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka
kohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän
aluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä
mademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle
ollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan
kenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.
Hän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja
tavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin
ollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä
olisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt
mihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään
uhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on
sydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena
juoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan
lähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen
sydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia
muistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja
vaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet
koskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä,
mustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan
ennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään,
rehellisempään sydämeensä.
-- Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! --
ajatteli hän, -- nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos
itselleni naurettaisiin?
Sitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia
mademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain
jaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä
kukkaset olivat?
Yht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän
opettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat!
Sullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden
kestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut
varaa päästä kauemmaksi!
-- On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! -- huudahti, herttuan
tytär itsekseen.
Mutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen
kerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa,
että hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli
niin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?
"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel", virkkoi mademoiselle
melkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut
luottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. "Nyt meidän
täytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja."
"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?" kysyi Mabel äkkiä, sillä
puolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.
"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle."
"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota."
Parhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä
hienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta
sopimatonta sanaa.
Mademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon,
oli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa
pastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen
kaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä
sanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin.
Seuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.
"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin", jatkoi neitonen, äkkiä
höllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut,
"koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin
pian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako
hedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti.
Tiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen
illalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä
kuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä
luvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen,
mademoiselle?" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.
"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa", nauroi mademoiselle
ihastuneena. "Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä
tulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita.
Ka, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat
kertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan
viettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri
ovat saaneet maistaa mansikkaakaan."
"Mutta kuinka te sen kuljetatte", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle
yhä enemmän, "jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion
laittaa."
"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että
Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja
kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton
päässä."
"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"
"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa
nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne
saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat
talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala --
ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin",
lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa
ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he
palaavat kotimaahansa!"
-- Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, -- tuumi Mabel.