Lady Mabelin tanssiaiset.
Jokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja
hohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä
oli täynnä sähköä.
Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat
samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin
tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän
kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.
Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa
kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei
ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne,
ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja
eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä
apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu
ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.
Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat
yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia
kohtaan -- ja hän itsekin niistä kärsi, -- ei hän voinut ottaa
niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava,
päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko
koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen
omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän
vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli
hänen velvollisuutensa.
Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin
milloinkaan.
"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen
päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin
lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."
"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme
istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"
"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi
päästä!"
"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka,
norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä
haluaisin!"
Kaikki kysyivät, mitä se oli.
"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi,
kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua
tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta
juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan
tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan
jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai
hyväinen, kuinka suloista se oli!"
"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti
jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta
hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua --
sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita
vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos,
siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin -- tai miksi
häntä nimititte, -- rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian
unohtanut ja unohtanut teidätkin."
"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita.
"Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan,
Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle
tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään -- "katsokaa", jatkoi
Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa,
mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta,
joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.
Toiset riensivät häntä kohti.
"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin
edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan!
Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi
sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.
Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.
"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan,
että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa
pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän
mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten
aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin
näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole _herttaista_? Eikö se ole _ihanaa_?
Eikö se ole _ystävällistä_?"
Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien
ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin
järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui
myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä
tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja,
kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?
Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka
oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian
kosketuksesta.
Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin
muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho,
ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli
tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse
neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista
keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta
kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin
valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu
varjo sen edeltä haihtui.
Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun
hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan
valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi
hänen tätinsä korviin.
Keijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet -- selvään sanottuna lady
Alfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine
lisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi;
eikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan
saisivat siroudessa jäädä jälkeen. "Luulen tosiaan, rakkaat tytöt...
hm... luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin... hm,
sellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin
erikoisempaan hommaan", vihjaili neiti Exeter. "Jos voisit kysyä neuvoa
vanhemmiltasi, tyttöseni", virkkoi hän Henriettalle, "varmaankin he
olisivat kanssani yhtä mieltä; ja... ja mitä Margaretiin tulee, hän on
saanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että... että..." Ja asia
päättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan
lady Mabel itse.
Mutta siinä piilikin salaisuus.
"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan
huokealla", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä
paljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät
edukseen. "Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta;
koulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen
pukusi näetkös ei ole _aivan_ sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se
on hyvin sievä; mutta", lisäsi hän nopeasti, "koska sanot Henriettan
ja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen
osoitteelleen; kas tässä", ottaen paperilipun taskustaan -- "hän on
Fanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee
kuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen", toimitti tyttö.
"Kah, sanoinhan sinulle", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja
herttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista
puvuista. "Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta
näyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle!
Hän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä
-- hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma... niin, minähän joudun
rinnallasi aivan varjoon", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä
ihastuneessa epätoivossa. "En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin
te kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti
on teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään
ehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja
sisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana
täällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä,
hän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni,
Louisa ja Dorothy, ja tässä pojat"; ja esiteltyään nämä muutamin
teeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.
Elma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista,
ja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian
väsynyt pyörähdelläkseen.
Margaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin
tyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.
Se oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella.
Valot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine
kukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset
tanssit -- Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä
juhlassaan -- ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla
illallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen,
kaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.
Oli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro,
ilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa
hulluttelua.
"Bertie on mainio kaikessa", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen,
"ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein
parhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi
-- tarkoitan, että hän osaa _järjestää_. Alati minä yllätän hänet
järjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi
tanssinumero..." Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen
tehnytkin ihailtavan hyvin.
Jokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku
muiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.
Aika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä
rattoisimmat tanssiaiset päättyivät.
Kuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut
laisinkaan mennä kotiin.
"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!" oli Elma nuoren sydämensä
lämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.
"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa", oli Henrietta lisännyt
säteilevin silmin.
"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen", oli Margaret
kainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. "Kiitos, kiitos
teille!"
Ystävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. "Rakkaat tyttöni,
minä olen niin mielissäni", oli hän vilpittömän sydämellisesti
vastannut. "Minä kiitän _teitä_ kaikkia siitä, että pidätte niin
suuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen,
hyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. _Hyvästi_" -- hän
puristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä -- "_hyvästi_!"
"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt", lisäsi hän
ääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli
ehtinyt hänen kuuluviltansa.
Mertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.