"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"
Mertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti,
ja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita
ajopelejään oli käytetty.
"Se rakas lapsi!" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin.
"Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät
väärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa
heille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he
nauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia
noin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti
näppärää!"
"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa", vastasi Mabelin isä täysin
arvoa-antavasti. "Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut
hänet nähdä!"
"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen,
ettei kukaan muu meistä häntä nähnyt", lisäsi herttuatar-parka
hermostuneesti. "Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen,
kun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin
vain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa.
Minun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran _minä_ olen tyytyväinen
rakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta
asiaan sekaantua."
"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä", myönsi herttua ikäänkuin
sinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen -- vaikka hän kenties
sisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian
julkiseksi tulemista kuin rouva, "hyvin kiitettävää pienen tytön
tekemäksi." Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen
nuorinta lasta pienenä tyttönä.
"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä", lisäsi
puhuja miettiväisesti; "aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli
jotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme
nykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin
meidän tulisi"; ja hän huoahti hiukan.
Mutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli
ilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö
vaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin,
-- Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa
kiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan
useimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin
usein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty
ja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan
unohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.
Mutta herttuatar ei ollut unohtanut.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta
kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.
Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi
arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän
ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta
selkkauksesta -- sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita,
-- hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen
jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.
Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle
aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren
ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa
kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen
armonsa oli sillä päällä, mutta nyt -- nyt kun rakas, lämminsydäminen,
harkitseva, huomaavainen lapsi -- (Mabelin hyveet kehittyivät ja
paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) -- nyt kun tyttö oli niin
jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi,
ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa
kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen
-- jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli
ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen
ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.
Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt.
Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle,
minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa
oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein
pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta
äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli
keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän
kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän
ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin
käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin
vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin
suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut
itsekieltämyksen varjoakaan!
Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman
tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää
parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää
elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel
siihen suuntaan oli jo astuttu.
Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi
hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta
niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja
kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma
koulutyttö -- mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ
voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta
kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut
asiaa epäillä.
Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa
vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin
vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi
henkilöä -- tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi -- oli hänestä
kylliksi. Mutta viisi!
"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton
valittavalla äänellä.
"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt
nähkääs ovat niin hoikkia ja..."
"Olihan opettajatarkin mukana."
"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa."
"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis,
komea, iso tyttö"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia
ihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta
puhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. "Mutta,
rakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista?
Eivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän
vaunuissanne oli?"
"Hyväinen aika, entäpä sitten?" Kenties Mertounin herttuatar tunsi,
että hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. "Kunhan
tytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä",
lisäsi hän hyvänsuovasi. "Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin
mielissäni..." Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.
Mutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt
Mabeliin.
"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä
tuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut
Mabelin päähän", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli
lähtenyt. "Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti
Exeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista
tai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin
ne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita.
Tyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan
pitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen
nopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut,
että on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä
niitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni
ponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa."
Piers nauroi.
"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä."
"Niin teen, äiti -- sen tunnustan."
"Vai tunnustat?"
"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen,
niin itsetiedoton, niin varma -- kuten sanot -- kuulijainsa
myötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän
hyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta',
niinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter
ympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun
ympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa
hienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa,
vaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä
tapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä."
"En koskaan, Piers!" kielsi rouva tarmokkaasti.
"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle
ystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä."
"Niin rakastankin", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.
"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa
tahtoisi olla hänelle epäystävällinen, -- mutta jos hän olisi joku muu,
joku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin
hän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään."
"Niin... kyllä kai sen tekisin." Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla
puolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:
"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin
sopimatonta, epäsuhtaista -- tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän...
Mutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä?
Voiko Elma tulla meille asumaan -- tiedäthän, että hän tulee
perheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään,
ja siitä olen iloinen; -- mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla
ottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille
tuttavillemme, voiko hän liikkua _meidän_ seurapiirissämme ja näytellä
osaansa _meidän_ maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee
ystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain
kanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden
kanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa
perheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me
menemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta."
"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään", vastasi Piers ja nousi, "tai
mieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma
sekä voi että tahtoo."