Ajelu puistossa.
Kenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani
antavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme,
että hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista
päähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt -- kun
jalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti,
että jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti
valloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.
Hän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen
nykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään,
että äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän
keneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin
oli aivan välttämätöntä.
Hän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä
ollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin
hehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka
koskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.
-- Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta
kuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä
ulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä
joihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! -- "Thomas!"
-- nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa.
"Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun
sisemmällä puolella -- ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että
hän huolehtii siitä." Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin,
kiihtyneenä, mutta vakavana.
-- Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; -- minä en tee mitään
kepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä
takaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka
tahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein
paljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen
tukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma
riemastuu. Hän... kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! -- Pieni yksin
puhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä
äkkäsi mustahelmisen viitan -- neiti Exeterin oman mustahelmisen
viitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja
Elman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen
häntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.
Seuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin
oli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui
avoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.
"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy -- Elma kertoo
teille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut;
olen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia
tulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!"
Olisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin
luontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti
lausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin
aivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady
Mabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan
ennen elämässään.
Töykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti;
loukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei
ollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä
hänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen
käännettyinä.
Sitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut
tavattoman vietteleviltä.
"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan,
mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä
ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä
iloa _syntymäpäivänään_", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi
hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani
syntymäpäivästä."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet
liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä,
neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme
jo kasvitieteellisessä juhlassa, -- minä vain en silloin ollut
teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen
käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee
minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa... ystävyyttä. Elma,
sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti
sallii minun soittaa suutani kotona -- kaikkien heidän täytyy sallia,
tahtovat tai eivät, -- joten hänen tulee koettaa olla välittämättä,
jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko
nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän
huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta
ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi
hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo
teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua
vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta
minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule,
että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli
niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan
hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä
itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että
hän heti voitti kaikkien sydämet.
Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei
ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän
ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta
saattoi olla ylpeä.
Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli
ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta
näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt
hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin
niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.
Vihdoin läheni lähdön hetki.
Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut
ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa
nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa
esille ja alkoi pitää pientä puhetta.
Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen
ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", -- kun hänen ei
sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja
vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän
se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti
vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan
Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut
eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.
Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään
kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä
hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli,
suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan
puolelta sanaakaan.
Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin
tyytyväinen.