"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!"
"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta."
"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti,
tämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä
naurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi..."
"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?" Florence oli Mabelin vanhempi
sisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren
tyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän
ilman muuta sivuutti. "Miksikä ei?" jatkoi hellä äiti puolustellen
lemmikkiänsä. "Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä
silloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan,
virkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni
paljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä
pidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa..."
"Se on niin järjetöntä!" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. "Ei
ketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!"
"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?"
"Hän tietää, että olen estetty", vastasi sisar lyhyeen. "Ennenkuin
Mabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä
voinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi
kuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt
kysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen
tosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet
pilannut hänet niin, että..."
"Häntä ei enää voi enempää pilata", huusi iloinen ääni puhujan takaa,
ja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. "Ahaa, minä
kuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä
yrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence
sanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä
Florence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?"
Herttuatar katsahti häneen hellästi,
"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä
tahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden
ihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni,
kuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman
puhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun
kuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten
teonsanoin taivutuksia läksynä."
"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni."
"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin", huomautti Florence
ivallisesti. "Mabelhan aina ajattelee muita."
Mabel punehtui.
"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät
ajattele minua", aloitti hän vihastuneesti. "En sanonut, että pyysin
äitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että _kun_ hän lähtee,
se saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä" -- ja hän
vaikeni uhmamielin.
"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!" huudahti hänen varma
puoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. "Sinä, Florence, et
tosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee,
niin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se _oma_ asiani. Mitä
nureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet", jatkoi
herttuatar valitellen, "sitä en voi ollenkaan käsittää".
Florence kohautti olkapäitänsä. "Se on vain osa kokonaisuudesta",
jupisi hän lähtien huoneesta.
"Kiusallinen kapine!" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen.
"Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi
Edithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon
lähteä aivan yksinäni -- aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle
seikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee
olla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle",
lisäsi tyttö suojelevasti.
"Mutta, rakas lapsi..." Poloinen herttuatar näytti hiukan
hämmentyneeltä ja levottomalta. "Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt
sitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en
hiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin
nuori."
"Oh, kyllä minä asiani hoitelen", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. "Älä
huolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä
sinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole... ei tosiaan... Vain..."
"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?"
Salama välähti Mabelin silmästä.
"Vai niin?" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään.
"Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen
sanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on
sellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään."
"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole", vastasi Mabel,
jonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. "Minä en tahdo
noutaa Elmaa, mutta..."
"Mutta sitä minä aavistinkin", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen
huoneeseen. "Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin
vaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät
vaunut teitä puhutellakseen."
"En minä laisinkaan sellaista ajatellut."
"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun", jatkoi Florence
ilkkuen, "ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja..."
"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä
asiasta mitään. Hän..."
"Hyväinen aika!" keskeytti herttuatar kummastuneena.
"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä
löydä. Luulin ymmärtäväni..."
"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence
hymyili pilkallisesti.
Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa?
Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä
koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki,
mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa
tuntui kerrankin siltä, että todellakin... todellakin... Hän katsahti
epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus
kuvastui hänen kasvoillaan.
Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi
häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen
veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?
Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään
joutuneensa tappiolle.
"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja
varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti
napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"
"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm... toivon
ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä
katseli ja kuunteli): "Älä... älä toki, Florence, katso minuun tuolla
tavoin" -- hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä.
Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta
siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel... hm... ole varovainen, rakkaani",
(kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua
tai mieletöntä?"
"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."
Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten
hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran
olla hiukan ystävällinen."