XI.

Umppu puhkeamassa.

Edellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen

sankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen

jälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.

Hän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään

sulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli,

kuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin

ansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut

tapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat,

ja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt

tuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin

tavallista.

Siten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.

Emme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita

hän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän

niitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen.

Totta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle

luottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston

maalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet

eräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että

oli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä

peruuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Kuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia,

jotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui;

sanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin,

kun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä.

Siitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa

sanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni

sitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut

sanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut

nimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä

enemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään

halveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka

ainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti

hänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä

kuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut

tehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli

hänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan "maallista

viisauttansa", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.

Tästä hän oli siihen asti pidättynyt.

Tytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli

ollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta

ja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa

usvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua

ja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään

kuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja

kokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua

horjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin

yhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla

tavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa

sellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran

tietää.

Piersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo

tapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat,

värähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt,

ettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan,

kiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen -- hänelle --

kauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle

ollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma

huomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan

yrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen

semmoisilla, nyt hän näki -- vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki

kuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.

Lady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun

hän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän

oli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja

hellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään

vastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun

oli hoivannut Elman vaunuihin jonkun "Park Lanen päivän" päätyttyä.

Se oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen

innostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän

kylmässä hohteessa -- mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen?

Kasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen

myöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma

oli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana

hänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen

ensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä

kehenkään luottaa.

Tietysti aika -- aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja

harkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran

päästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu

kohtaus -- sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa

useammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja

myöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, -- niin,

melkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.

Vaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen,

ei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin

perheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa

tai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen,

kun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien

polttoa -- vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään

kokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta

yöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli

lähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse -- Juliet itse oli

sitä tahtonut, -- oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla

tapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi

seuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen

enempää perustanut.

Toivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu

kipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön,

huolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden

toivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön

vaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin

mokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen,

johon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli

häntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt

kummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton

myöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä,

vaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen

vaatimuksen tieltä.

Piersin sanat "järjetön ja sydämetön" muistuivat nuoren serkun mieleen

hänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja

tekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.

Mutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus,

toinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut

vanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: "Ja pieni lapsi on heitä

johdattava." Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo

rakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla

heidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan,

taluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan -- kunhan vain hän olisi kyllin

vahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin

hartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa

Piers valehtelijaksi ja näyttää hänelle -- näyttää hänelle!... Tässä

kyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja

lapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena

hetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.

Vilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan

kesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä

toinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan

mahdotonta -- eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään -- näytellä

lady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta.

Sellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi

ollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut,

kuten hän hyvin tiesi); -- ja mitä oli sensijaan tapahtunut?

Seuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan

neiti Exeterin makuuhuoneeseen ja -- tuon säädyllisen vanhan naisen

suureksi kummastukseksi -- heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen.

Tyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut

turhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä

hillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta

kutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti

Exeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä,

sanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja

hänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: "Älähän toki!"

Mutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.

Se oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli

viimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka

syyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin

oli pitänyt varmana, -- niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt,

mutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta

sitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, -- Elma, joka oli

tekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt

edes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, -- Elma siinä nyt lähestyi

tunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.

Mutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!

"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma.

Ka, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi -- sinunlaisesi iso

tyttö! Ka, rakas... rakas... lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan

vähän hillitä itseäsi!" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta

sanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. "Rakas, rakas

lapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua

oikeastaan vaivaa! _Mikä_ sinua vaivaa?"

Mutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa

vapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä

hellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli

tuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.

Ei ollut tarvittu, ei ollut _todella_ tarvittu noita katkonaisia

kuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan

kieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne

paremmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi

kuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.

Kaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin.

Sitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein

yhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt -- ja mitä juhlallisimmalla

tavalla -- selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma

voi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa

sydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.

Sitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon

opettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita

vihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa

vihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)

"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään";

näin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt

ja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. "Rakas oppilaani,

minä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan

velvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän

aina on ollut" -- hellästi -- "en välitä mistään. Luullessani, että

olin hänet menettänyt, tunsin... niin... tunsin tuskaa ja vihlontaa

enemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään -- älä

ole milläsikään", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä

kasvonsa; "eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella" -- hän

puhui nyt reippaammin, -- "se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään

muuta. Tätisi..."

"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!"

"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun

lausua tai sinun kuulla"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut

niinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. "Ei,

rakas Elmani" -- sitten lempeämmin -- "minulla ei ole kerrassaan mitään

sanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa

tilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea

minua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta.

Ainoa, mistä nyt välitän" -- ja puhuja vaikeni.

Elma oli tullut lähemmäksi.

"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi", oli neiti Exeter sitten

jatkanut, -- "sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa.

Tarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi,

et saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän

opettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen?

Toivoakseni ei, -- uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en

mistään hinnasta tungettelisi -- en tahtoisi olla okaana kyljessäsi..."

"Oi neiti Exeter...!"

"Rakas lapsi, suo minulle anteeksi, minä vain ajattelin ääneen.

Minun ei olisi pitänyt käyttää sellaista sanontaa. Mutta jos minusta

tulisi jotakin haittaa tai vastusta, Elma, jos siitä johtuisi jotakin

eripuraisuuden tunnetta, muista, että minä en saa sitä itselleni

sallia. En tahtoisi hetkeksikään pimentää päiviäsi. Sir Thomas voi

tarjota sinulle aseman ja varallisuuden etuja, joita ei sovi halveksia;

hän on sitäpaitsi lähin elossa oleva sukulaisesi ja ainoa holhoojasi.

Jos hän ottaa sinut tyttärekseen -- kuten hän luullakseni varmaan

aikoo tehdä, -- niin sinun velvollisuutesi on totella häntä ja tätiäsi

kaikessa, missä -- ja Jumala suokoon, ettei sellaista poikkeusta

koskaan satu -- omatuntosi ei tule väliin. Kaikissa asioissa, joilla on

ainoastaan yhteiskunnallista tai perheellistä merkitystä, olet selvästi

näkevä evankeliumin valossa, rakas Elma, että sinun on ilomielin

uhrattava oma tahtosi, milloin se on ristiriidassa heidän tahtonsa

kanssa. Koska he ovat sinulle niin ystävällisiä ja jo nyt niin helliä

sinua kohtaan, ei se käykään vaikeaksi. Mitä _minuun_ tulee..."

"Niin?" kuiskasi Elma tarkkaan kuunnellen. "Niin, mitä teihin tulee?"

"Oi, rakkaimpani, minä olen valmis luopumaan sinusta -- kokonaan

luopumaan sinusta, jos on tarvis. En näkisi sinua koskaan, en kuulisi

sinusta, en tapaisi sinua, kunhan vain tietäisin, että voit hyvin ja

olet onnellinen. Tahtoisin..."

"Ettekö voi luottaa minuun? Odottakaa sitten, niin saatte nähdä!" Ja

näin vastaavan suloisen nuoren äänen sävyssä värähti syvää ja harrasta

päättäväisyyttä, mikä toi mukanaan omituisen, varman vakaumuksen.

Enempää ei oltu puhuttu.

Voimme hyvin arvata, että tällaisen keskustelun jälkeen neiti

Alfretonin edellisessä luvussa vuodatetut viisaudentipat jäivät

jokseenkin tehottomiksi.