"Se ilahduttaa minua", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon
jälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku
varoituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen
antaa. "Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut
sellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on
sinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin
herttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel
Pomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja
epäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno
käytöksensä ja komeutensa..."
"Rakas täti!" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni
heittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen
häntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. "Rakas täti, pelkään
pahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja
hienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä,
jotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä
Mabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta,
enkä... enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on
hyvin herttainen omalla tavallaan. Minä _pidän_ hänestä! Ja hän on
oikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme,
paljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi
kertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt,
tokko... en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy
vielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö -- hän
ei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi -- milloin saa pitää
oman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa
perille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole
eikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee
sellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen", lisäsi Elma
viekkaasti hymyillen, "luulen, että herttuatar-parka sitä joskus
haluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin
tähden."
"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki
muut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun
arvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi!
Luulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina
lemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy
myöntää... Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri,"
Lady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. "Ja ellei hän
suutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi..."
"Oh, täti, minä en ole raaka."
"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä."
"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi... että
tiesi olevansa tyhmä, ja minä... minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä
päivänä", lisäsi Elma hiukan ujosti, "sinä päivänä, jolloin emme olleet
kaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme".
"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon."
"Nähkääs, täti, ellei niitä olisi, emme voisi koskaan oikein kiintyä
toisiimme. Saattaisimme olla hyviä ystäviä ja niin poispäin -- mutta
jos meidän täytyisi olla kohteliaita, nöyriä ja kovin huolellisia
ollessamme aivan kahdenkesken, emme koskaan pääsisi pitemmälle.
Vain sitten tytöt oikein kiintyvät toisiinsa, kun he _voivat_,
tiedättehän..."
"Voivat mitä?"
"Puhua suunsa puhtaaksi, täti. Sanoa pamauttaa mitä tahansa. Siitä sitä
ystäviksi tullaan. Heti kun tulin Mabelin ystäväksi, sanoin hänelle,
kuinka kauhean sopimattomasti hän oli käyttäytynyt neiti Exeteriä ja
niitä kaikkia kohtaan siellä kukkasnäyttelyssä..." Elma vaikeni äkkiä.
Hän oli nyt "sanoa pamauttanut" enemmänkin kuin oli tarkoittanut,
oikein kukkuramitalla.
"Mitä?" virkkoi lady Alfreton kuivasti. "Sanoitko sinä hänelle niin? Ja
saanko kysyä, mitä hän vastasi?"
"Oh, täti, älkää suuttuko. Ehkei minun olisi pitänyt sitä sanaa, mutta
minusta tuntui, että minun täytyi. Muutoin olisi aina ollut välillämme
jotakin, mistä ei olisi saanut mainita, mihin ei olisi saanut viitata,
ja se olisi ollut liian kauheata. Senvuoksi ajattelin, että oli parasta
puhua suuni puhtaaksi; ja iloinen olinkin, että sen tein, sillä
Mabel oli kuin puhdasta kultaa. Hän toisteli moneen kertaan, kuinka
pahoillaan hän oli, sitten kun olin kertonut hänelle kaiken, selittänyt
hänelle neiti Exeterin tulon, kuinka ystävällisesti hän siinä
menetteli, kuinka hän oli tehnyt sen vain mieliksi tytöilleen, jotka
eivät koskaan ennen olleet nähneet kasvitieteellistä juhlaa, ja..."
"Niin, niin!" Vastoin tahtoaankin Elman kuulijatar tunsi pistoksen
sydämessään. "Niin, niin. Se oli ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
Mabel -- mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, ettei enää koskaan käyttäydy sillä tavoin, vaikka eläisi
satavuotiaaksi! Hän tahtoi tehdä jos jotakin asian sovittamiseksi. Hän
tarjoutui lähettämään äitinsä neiti Exeterin luo..."
"Hyväinen aika! Rakkahin Elma! Ei suinkaan sitä! Ethän toki olisi
voinut sellaista sallia?"
"En, täti; sillä minä en käsittänyt", vastasi Elma tyynesti, "mitä
hyvää siitä olisi ollut".
"Hm... hyvää... hm. Olisihan siitä vainut olla jotakin 'hyvää', kuten
sinä sitä nimität. Opiston maineelle olisi aina eduksi, jos jonkun
herttuattaren vaunut pysähtyisivät sen ovelle."
"Olisiko?"
"Mutta se olisi perin sopimatonta -- kerrassaan sopimatonta. Sellainen
koulu! Koulu... hm, tarkoitan vain, rakas lapsi, että jos Mabel koskaan
jälleen mainitsee moisesta ehdotuksesta, niin toivon, että heti sen
torjut. Muista, Elma" -- hyvin tarmokkaasti -- "_heti_. Se ei millään
muotoa kävisi päinsä. Sellaista ei voi hetkeäkään ajatella. Näethän,
Elma, etten minäkään koskaan käy Haverstock Hillissä, vaikka olet
oma veljentyttäreni -- ainakin sir Thomasin veljentytär -- ja vaikka
tietysti kaikesta sydämestäni harrastan parastasi."
Elma laski kiitollisena poskensa kättä vasten, johon oli tarttunut.
"Pikku raukka", virkahti täti lempeämmällä äänellä, "toivon, että
olisi ollut toisin. Jos olisin _voinut_ saada sinut kokonaan omaan
hoivaani -- mutta", jatkoi hän reippaammin, "tätähän kestää vain jonkun
aikaa, ja sitten saamme nähdä, kuinka asiat kehittyvät. Mutta Elma,
rakas lapsi, ota huomioosi mitä sanon. Jos minulla on syyni välttää
nykyistä asumustasi, ei Mertaunin herttuattarella voi olla mitään
aihetta sinne mennä. Herttuatar on varomaton henkilö -- siitä olen
varma, ja hän juttelisi ja jaarittelisi saaden ihmiset ihmettelemään,
-- ja lopetettuasi koulusi ja jätettyäsi neiti Exeterin ja kaiken, mikä
häntä koskee, sinä huomaisit, kuinka tukalia sellaiset muistot ovat. En
ollenkaan epäile neiti Exeterin oivallisuutta ja tiedän hänen täyttävän
velvollisuutensa sinua kohtaan" -- sillä lady Alfreton oli hermostunut
tuosta neiti Exeterin jutusta eikä nyttemmin koskaan yrittänytkään
puhua hänestä muuten kuin sovittavassa äänilajissa, -- "mutta hän on
niin erilainen kuin me, niin erilainen kuin Mertounit ja me ja muut
kaltaisemme, ettei tuottaisi iloa hänelle enempää kuin meillekään, jos
meidät pakotettaisiin kanssakäymiseen. Olethan jo kyllin vanha tämän
käsittääksesi, Elma?"
"Kyllä, täti Selina."
"Ja... ja tajuamaan, ettei tarkoitukseni ole suinkaan epäystävällinen,
rakkaani?"
"Kyllä, täti."
"No, Elma?"
Mutta sillä hetkellä avautui ovi, ja Elman myönnytyksen epäilyttävä
sävy jäi selittämättä. Mutta hänen silmässään oli välähtänyt jotakin,
ja huuli oli hänen kuunnellessaan vastikään hieman itsepäisesti
vavahtanut, mikä ei ollut jäänyt puhujalta kokonaan huomaamatta.
Lady Alfreton ei ollut niin täysin tyytyväinen haastattelun
lopputulokseen kuin olisi saattanut toivoa.