Elman käsitys ystävyysliitoista.
Vaikka tuttavuus Mertounin herttuattaren tyttären ja lady Alfretonin
nuoren sukulaisen kanssa oli alkanut niin aaltoilevan epävakaisten,
ettemme sanoisi pahaenteisten olosuhteiden vallitessa, niin ihmeellistä
kyllä se kehittyi ja vähitellen kypsyi sydämelliseksi.
Elman sanojen mukaan Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
Ison, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat
vanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja
naisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden
lapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden
olisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan,
tuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.
Siitä oli johtunut sotatila.
Kuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet
ja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään
elinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut
selville voimansa -- niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen
havaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla
mitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä
kun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai
valituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä
vastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään
liittoutuneina.
Ettei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon
alaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.
Mabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja
itsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä
vilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella
ja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen
kotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua
määräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen
turhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän
suvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi
ollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi
niissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli
vieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään
Piers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän
ystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan --
varmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin,
että Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon",
virkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt
huoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella
sukulaiseltaan vähän enemmän -- mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti
oli aina siirtänyt tuonnemmaksi. "Minä tiedän, että se myönnytys sinun
puoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni
olento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut
itseäni ollenkaan varmaksi... hm, tarkoitan, minulle on keventävää
kuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori
ikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'."
"Sitä hän ei todella olekaan, täti."
"Sen kyllä uskon, rakas lapsi", vastasi rouva hymyillen.
"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen
lauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin
haluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä
puristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua
ihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä
sanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku -- mutta ei sekään häntä
pysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes
vihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!"
"Niinkö! Millä tavoin?" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän
kärsivällisesti kuunteli.
"Hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta hän sanoa pamauttaa suoraan mitä
ikinä päähänsä pistää; ja kyllähän täti tietää, ettei _se_ aina sovi."
"Ei, Elma, ei se sovi"; ja sopimattomilla ajoilla mainittu neiti
Exeterin nimi vilahti lady Alfretonin mieleen ja sai hänet hetkiseksi
ajattelemaan, eikö hän mahdollisesti voisi käyttää tätä tilaisuutta
antaakseen ohjeita. Mutta uteliaisuus sekä halu päästä Elman nykyisten
paljastusten perille saivat hänessä voiton.
"Niinpä Mabel usein sanoo sellaista, mikä suututtaa mademoisellen
-- hänen kotiopettajattarensa -- koko lopuksi päivää, vaikka
mademoiselle itsekin voisi tajuta, ettei siitä tosiaan tarvitsisi
välittää. Kun kerron Mabelille hänen sanansa ja miksi mademoiselle
on vihainen, sitten hän on pahoillaan -- tai ainakin olisi, jos
pitäisi mademoisellesta enemmän. Milloin hän sattuu suututtamaan
sellaisen henkilön, josta todella pitää... kuten tapahtui pari kertaa
äskettäin..." Elma vaikeni.
"No, rakas lapsi?"
"Hän ei ollut aivan... ei aivan... ystävällinen minulle. Minä tarkoitan
todellakin ystävällisyyden puutetta -- en tarkoita, että riitelimme,
-- mutta heti kun hän näki, että oli minua pahoittanut, hän oli niin
kummallinen omalla hiomattomalla tavallaan."
"Millä tavallaan?" huudahti lady Alfreton avaten silmänsä.
"Kummallisella? Hiomattomalla? Rakas Elma, Mabelin tavat saattavat olla
hiukan, juuri hiukkasen omituiset; hän ei ole vielä täysin muovautunut,
sitähän ei voi vielä odottaakaan; mutta minun täytyy sanoa, että olet
mielestäni liian ankara. Kummallinen? Hiomaton?" toisteli rouva.
"Niin juuri, täti", nyökkäsi Elma. "Mabel on tosiaan perin kummallinen
toisinaan, ja kun ketään ei ole saapuvilla, hän... mutta, oh, mitäpä
siitä?" Tyttö hillitsi äkkiä itsensä kielimisen pelosta. "Ei se mitään
haittaa. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä se merkitsee, eikä hän ole
koskaan onnellinen, ennenkuin on sovittanut kaikki sattuneet ikävyydet.
_Siitä_ puolesta minä Mabelissa pidän", jatkoi Elma tarmokkaasti. "Hän
sovittaa rikkomuksensa niin pian. Hän tuli eilen minun luokseni kuin
salama ja sanoi olleensa 'halju'. No, se hän oli ollutkin."
"Hyväinen aika!" huudahti lady Alfreton, sillä sellaisia sanoja ei
ollut käytetty hänen nuoruutensa päivinä. "Hyväillen aika! Minä...
tuohan on vallan tavatonta! Hän on varmaankin oppinut sen sanan
veljiltään. Mutta sentäänkin... nuoren neidin huulilla!"
"Oh, ei se mitään, täti", -- Elma nyökkäsi jälleen rauhoittavasti, --
"ei se mitään tee. Kaikki me sanomme olleemme 'haljuja', kun olemme
käyttäytyneet sopimattomasti. Oli vain hyvä, että Mabel niin pian pyysi
anteeksi. Ja syytä hänellä olikin pitää hoppua, sen takaan."
"Hoppua!" mutisi lady Alfreton. Hän ei ollut tottunut koulutyttöihin,
ei ainakaan vielä. "No", jatkoi hän.
"Meillä oli aikamoinen kina", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle
muistolle, "ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme,
jolloin Mabel virkahti väliin jotakin _todella_ häijyä. No, senjälkeen
en tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely
riitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis
juuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen!
Muistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut
jonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se
tapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä
tehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili
ja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä
ollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan
_todella_ hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin
hyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille."
"Oh, hän on todella, _todella_ hyvä tyttö nyt, niinkö?"