IX.

Piers selittelee maailman tapoja.

Vain lady Alfreton ne näki, vain hän arvasi mistä ne johtuivat.

Mabel, jonka päivänvarjon kärki sillä hetkellä oli tarttunut ohi

häilähtävän vyöhikön silmukseen, ei silloin eikä myöhemminkään saanut

asiasta vihiä, ja kun molemmat jälleen olivat heitetyt toistensa

seuraan ja kun hän sydämessään ajatteli, että Elman täytyi olla

tähän järjestelyyn ainakin yhtä tyytyväinen kuin hän itse, antoi hän

tunteittensa pian puhjeta ilmi. "Se oli tosiaan hyvin tehty, Elma;

mutta ellei tätisi olisi ollut itsepintainen, niin missä nyt olisit?

Itse et koskaan olisi kyennyt riuhtaisemaan itseäsi irti niiden

seurasta. Minä tein voitavani, mutta sinä et tukenut minua. Kaiketi

sinä pelkäsit. Totta onkin, että ne näyttivät jokseenkin villeiltä. Vai

siinä ne tytöt olivat?" lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "No, nyt

minä tiedän, minkänäköisiä sellaiset tytöt ovat. Minä... et kai ole

pahoillasi, kun tulee aika jättää koulu, Elma?"

"Minä olen _nyt_ pahoillani, perin murheellinen ja häpeissäni", virkkoi

Elma sellaisella äänellä, että hänen toverinsa säpsähti. "Mabel, tämä

ei ollut mitään sinulle..."

"Mikä ei ollut mitään?"

"Että käyttäydyimme niin kuin käyttäydyimme, kohtelimme heitä siten ja

jätimme heidät sillä tavoin. Oh, se ei ollut sinun syysi -- sinä et

tarkoittanut mitään pahaa; he eivät ole mitään sinulle, etkä sinä ole

mitään heille; ja vaikkakin sinä... vaikkakin sinä jokseenkin tylysti

käänsit heille selkäsi..." Hän pysähtyi.

"Niin, näetkös, Elma, he... mutta olen pahoillani, etten ollut heille

kohtelias. Varmaan aioin olla kohtelias" -- jokseenkin hämmentyneenä --

"mutta kun..."

"Oh, kohtelias! Älä huoli -- olithan sinä kylliksi kohtelias", huudahti

Elma yhä samaan hillityn närkästyneeseen sävyyn. "He eivät välittäisi

sinusta", jatkoi hän imartelematta; "_minua, minua_ he ajattelevat.

Minä heitä kehoitin tulemaan ja lupasin täällä olla heille avuksi.

Puhuin heille siitä kaikesta niin usein... ja... ja nyt... voi, mitä he

minusta nyt ajattelevat?"

"Saattoivathan he nähdä, ettei toki sinussa syytä ollut." Ajattelematon

Mabelkin näytti hetkisen vakavalta. "Minä en sinun asemassasi, Elma,

sillä vaivaisi päätäni. Jokainen saattoi jo puolellakin silmällä nähdä,

että sinun oli toteltava tätiäsi ja että hän sinut kutsui pois."

"Jospa tätini olisi edes puhutellut, edes puhutellut neiti Exeteriä.

Neiti Exeter -- etkö nähnyt häntä, Mabel? -- neiti Exeter on mitä

hyväsydämisin ja herttaisin, hän on ihmisten parhaita, eikä suinkaan

olisi käynyt tungettelevaksi tai häirinnyt täti Selinaa -- minä tiedän,

ettei hän olisi, -- mutta tilapäistä kohtaustahan hän ei voinut

välttää; ja sitten hänelle ei suotu katsettakaan, ei edes... edes

pientä kumarrusta tervehdykseksi, eikä puristettu hänen kättänsä."

"Niin kyllä, lady Alfreton olisi voinut olla hyväluontoisempi", vastasi

Mabel vilpittömästi. "Mutta minä en luule, että täysikasvuiset ihmiset

ovat hyväluontoisia, luuletko sinä? Varmaan minäkin ennen pitkää

lakkaan olemasta hyväluontoinen. Älä siitä harmittele, Elma. Voit olla

varma, että neiti Exeter, tai mikä hänen nimensä oli, on jo unohtanut

koko asian, kun palaat opistoon tänä iltana. Eihän kukaan mokomia

muistele: minä en koskaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Iloitkaamme nyt

vain. Kylläpä on jo paljon ihmisiä teepöytien ääressä! Ja katso, Elma",

tyrkäten häntä kyynärpäähän, "katso noita jäätelöitä. Niiden pelkkä

näkeminen tekee minut heti kuumaksi ja janoiseksi. Ah, se on oikein! Me

saamme kai istua tuolla? Lady Alfreton on juuri etsinyt mahdollisimman

parhaan paikan. Äiti sanoo, että lady Alfreton aina tietää, mitä on

tehtävä, ja niin hän tietääkin. No, Elma, eikö tämä ole hauskaa, eikö

tämä ole ihanaa?" Sitten hiljempää: "No, Elma, hymyilehän taas; ole

niinkuin ennenkin ja unohda nuo typerät ihmiset."

Mutta Elma ei voinut unohtaa.

"Hei, ettekö vielä ole lopettaneet?" huudahti tällöin ääni hänen

takaansa. "Pidä puolesi, Elma; minä onnittelen sinua oivallisesta

ruokahalustasi sekä poudalla että sateella. Hyvää päivää, lady Mabel;

vai on neidit vielä jätetty pöytään?" Herttuatar ja lady Alfreton

olivat nimittäin vetäneet tuolinsa sivummalle. "No, toivon, että teillä

on hauskaa", lopetti Piers puheensa, istahtaen mukavan huolettomasti,

samalla kuin kaksi rusoista poskiparia hieman punehtui hänen

pilanteostaan ja kaksi lusikkaa liikkui hiukan hitaammin kuin ennen,

ikäänkuin kieltääkseen hänen sanoissaan lausutun väitöksen.

"Miksi emme pitäisi jäätelöstä?" kysyi Mabel kuitenkin. "Minä olen

syönyt kaksi annosta, samoin Elma. Olisin saanut kolmannenkin, jos

olisin tahtonut."

"Otatteko nyt kolmannen?"

"Ei, kiitos, minä olen ja lopettanut"; ja puhuja yritti suoristautua

sekä näyttää sirolta ja arvokkaalta. "Minä vain sanoin, että olisin

_saanut_, jos olisin tahtonut. Tänne kuulemme hyvin soittokunnan

sävelet, eikö totta? Mikä kaunis iltapäivä! Meillä on ollut ihana

iltapäivä alusta loppuun -- eikö olekin, Elma? Haluaisin viettää juuri

tällaisen iltapuolen joka päivä elämässäni -- etkö sinäkin, Elma?"

Ei mitään vastausta. Äkillinen muistelma synkistytti Elman kasvot.

Hetkiseksi oli rattoisa rupattelu ja herkullinen ateria viekoitellut

hänet palaamaan entiseen pulpahtelevaan mielentilaansa, ja sekä lady

Alfreton että Mabel olivat otaksuneet, että vastoinkäyminen, mikä

oli uhannut peittää pilveen juhlallisen hetken päiväpaisteen, oli

turvallisesti siirtynyt taustalle pian kokonaan rauetakseen, -- mutta

nyt Mabelin vetoaminen herätti jomottavan tuskantunteen, mikä ilmeni

hänen toverinsa vilpittömällä otsalla.

Piers vilkaisi toistamiseen serkkuunsa. -- Jotakin on tytön mielestä

mennyt vinoon, -- tuumi hän itsekseen.

Mutta vasta jonkun ajan kuluttua hän sai selville, mitä tuo "jokin" oli.

"Tule minun kanssani, Elma. Älä välitä Mertouneista. Ei sinun tarvitse

riippua kiinni tuossa tytössä, ellet hänestä välitä; hän onkin nyt

saanut jonkun toisen." Seurue oli noussut ja lähtenyt liikkeelle. "Tule

tännepäin", virkkoi Piers äkkiä. "Minä opastelen sinua, ja kyllä heidät

jälleen tapaamme. No, tule pois vain! Miksi minua noin katselet?"

"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen

parissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee", vastasi Elma,

jonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi

silmäykseltä näytti. "Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle

kahdesti."

"Pyh! Loruja!" Piers kääntyi äitinsä puoleen. "Kuinka kauan viivyt

täällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen

tunnin päästä..."

"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi

jäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa -- olinkin jo lähdössä..."

"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma,

astukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on

ilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin",

jatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille,

"varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli?

Älä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta

sinä olet niin pieni ja yksinäinen", lisäsi hän ystävällisesti, "ja

ellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa

minulle."

Pieni käsi pujahti hänen käteensä.

"Häh?" virkkoi Piers kovin kummastuneena. "Mitä?" Sitten hän katsahti

ympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei

ollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta,

jonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. "Mitä tarkoitat, Elma?"

kysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän

ei koskaan ennen ollut tuntenut. "Mikä sai sinut niin tekemään?"

"Tahdoin vain kiittää sinua", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein,

itsetiedottomin silmin. "Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta..."

ja hän veti kätensä pois.

"Mutta mitä?"

"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin", ja hänen huulensa

värähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.

"Jotakin mennyt vinoon?"

Elma epäröi. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan: "Et saa luulla, että

se oli Selina-tädin syy; tätihän ei tiennyt, ei voinut otaksuakaan, ei

voinut vähääkään aavistaa, miltä se neiti Exeteristä tuntuisi. Neiti

Exeter pitää Selina-tätiä ja... ja teitä kaikkia niin suuressa arvossa;

ja tavatessaan tädin täällä minun kanssani neiti Exeter odotti,

tarkoitan, piti luultavana, että... että häntä edes puhuteltaisiin...

ja... ja..."

"Ja äitini vältti häntä?"

"Niin, Piers, ja _minun_ täytyi jättää heidät myöskin; enkä voinut

edes kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olimme moneen kertaan

puhuneet tässä kukkasnäyttelyssä käynnistä ja sopineet kohtauksestamme

ja... ja kaikesta muusta. Sitten tapasimme toisemme aivan ison teltan

ulkopuolella, ja minä juttelin heille Mabelin seisoessa vieressä, ja

täti ja herttuatar kävelivät suoraan meidän keskellemme, mutta...

astuivat sitten edelleen", ja Elma käänsi päänsä pois, ikäänkuin muisto

siitä olisi hänelle vielä liian kauhea.

"No?"

"Sitten halusin viipyä heidän kanssaan hetkisen; mitäpä muuta voin,

Piers? Mutta pyytäessäni lupaa Selina-täti sanoi, ettei se käynyt

päinsä, eikä... eikä sallinut minun edes siitä heille ilmoittaa."

"Miksi ihmeessä hän sen kielsi?"

"Hän ei halunnut, että minut nähtäisiin heidän seurassaan."

"Hänen armonsa näkyy olleen melkoisen tyly. Kukapa tietää, miten ne

naiset toisiansa nolailevat!"

"Oi, Piers! Täti Selina ei tarkoittanut..."

"No niin, rakas Elma, kuuntelehan minua. Suohan minulle kaikki

tarkkaavaisuutesi muutamiksi minuuteiksi, kuten opettajasi sanoisivat.

Aion pitää pienen luennon, ja ole niin ystävällinen, ettet keskeytä

minua; otatko siitä oppia vai et, on oma asiasi. No siis, ensiksikin

äitini _oli_ tahallaan tyly; kukaan, jolla on äitini maine hienossa

käyttäytymisessä, ei koskaan ole epäkohtelias sitä tarkoittamatta.

Hän tahtoi saada arvoisan opettajattaresi ymmärtämään, että vaikka he

ovatkin pari kertaa yksityisesti tavanneet toisensa, ei tämän tule

vaatia minkäänlaista julkista tunnustusta. Jos on maailmassa jokin

asia, mistä äiti kaikesta sielustaan pitää huolta, niin se on hänen

yhteiskunnallinen arvonsa, ja hänen mielestään se joutuisi vaaraan,

jos hän tuntisi jonkun neiti Exeterin kaltaisen, ja siksi hän aivan

yksinkertaisesti ei tahdo häntä tuntea. Käsitätkö tämän, Elma?"

"Luulen käsittäväni, Piers."

"Eikö se ole jokseenkin vaikeatajuista?"

"On kyllä, Piers."

"Nyt tulemme toiseen kohtaan. Puolet tuntemistani miehistä ja naisista

ajattelevat samoin: Jos heillä on alhaisia tuttavia tai ystäviä,

jos on henkilöitä, jotka ovat köyhiä, käyvät nukkavierussa puvussa

eivätkä seuraa muotia, mutta joiden kanssa heidän täytyy seurustella

kaikessa hiljaisuudessa, niin he vaikenevat siitä visusti maailman

edessä. Maailman silmissä kaikki tahdomme esiintyä vain parhaimpamme

mukaan. Meidän on näet ajateltava mainettamme, pidettävä huolta

yhteiskunnallisesta asemastamme. Juliet ajattelee aika paljon tyttöjä,

joiden kanssa ratsastaa, sekä tanssitovereitansa. Äiti miettii

vakavasti, kenen hän kutsuu perheeseen. Isä on hyvin tarkka siitä, että

tuttava, jonka kanssa hän syö päivällistä klubissaan, on oikeata lajia.

Minä..." Hän pysähtyi.

"Sinäkin?" virkkoi Elma hiljaa, sillä nuoren miehen hymy oli

jäähdyttänyt hänen sydämensä. "Sinäkin?"

"Minäkin? Niin. Miksikä en minä? Minä en ole naapureitani parempi. Olen

yhtä tunnoton, sydämetön, itsekäs ja törkeä kuin hekin. Törkeä! Se on

oikea sana. Juuri niin tulisi nimittää ihmisiä, jotka siten ajattelevat

ja tekevät. Mitäpä se muuta on kuin törkeätä halpamaisuutta, joka saa

meidät pelkäämään sinun neiti Exeterisi ja muiden hänen kaltaistensa

tartuntaa? Panisinpa vetoa, että neiti Exeter on parempi ihminen kuin

kolme neljännestä niistä naisista, jotka äiti lausuu tervetulleiksi

taloonsa, -- mutta Mertaunin herttuattaren lornetin pelosta äiti ei voi

taipua vaihtamaan hänen kanssaan edes vähäistä tervehdystä. Siitä se

johtui, Elma. Äiti ei ole luonnostaan häijy..."

"Oh, ei... ei suinkaan."

"Ja jos hän olisi kohdannut neiti Exeterin kenenkään näkemättä, ei

neiti Exeter olisi saanut mitään valittamisen aihetta; mutta neiti

Exeterillä oli huono onni. Eipä hänelle silti käynyt pahemmin kuin

monelle muulle. Me tunnemme henkilöitä maalla, tunnemme heidät

jokseenkin hyvin, mutta tyynesti olemme heitä tuntematta Park Lanen

varrella asuessamme. Tapasin eilen miehen, jonka kanssa säännöllisesti

käyn metsästämässä joka talvi, kun riistanajo alkaa, -- mutta samassa

näin jotakin hyvin mielenkiintoista toisella taholla, mikä kokonaan

vei huomioni, kunnes hän oli kulkenut ohitse. Minä näetkös kävelin

erään keikarin kanssa. Sellaista on se _savoir faire_, jota meidän

maailmanmiesten täytyy noudattaa. Tarkkaatko sanojani, Elma?"

Elman pää oli riipuksissa.

"Tietysti sinä tunnet sen pakottavan voiman? Sinä olet kai kyllin vanha

käsittääksesi, kuinka välttämätöntä se on?"

Vieläkään ei vastausta.

"Kyllä sinä vielä itsekin tulet täysinoppineeksi siinä taidossa",

jatkoi hänen serkkunsa teeskennellyn huolettomasti. "Onhan siihen

tietysti vielä aikaa; mutta parempi aloittaa aikaisin kuin liian

myöhään. Tänään sait ensimäisen läksysi, Elma -- oivallisen läksyn.

Aiotko nyt käyttää sitä hyväksesi?" Harras katselija olisi voinut

havaita hänen kiinteästi tarkkaavan tyttöä.

"En", virkkoi Elma äkkiä kohottaen punehtuneen otsansa ja säteilevät

silmänsä. "En. En koskaan, Piers, en koskaan! Olkootpa kaikki muut

noin valheellisia, noin halpamaisia, noin julmia -- minä en koskaan

sellaiseksi tule. Minä tahdon olla sama kaikkialla, joka tilaisuudessa,

kaikkina aikoina. Niitä, joista pidän ja joita kunnioitan, en

koskaan aio hävetä, olkoon katselijana kuka hyvänsä. Ja niitä, joita

rakastan..."

Hän vaikeni äkkiä kuohuvin povin ja läähättäen.

"Ja niitä, joita rakastat?" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Jatka.

Niitä, joita rakastat...?"

"Tahdon rakastaa aina ja iäti." Vastaus ei ollut niin hiljainen, ettei

nuori mies olisi sitä kuullut.