"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."
Saattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie
ja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti
sitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä -- mitä he olivat itselleen
tehneet? Miksi -- miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin
Henriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli
Elman silmissä ollut niin siro ja _chic?_ Oliko tuo Margaretin paras
musliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?
Elman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin
uskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.
Ja neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut
itsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen
mustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein
selkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä
päiväpaisteessa?
Kaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet
paremmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat
voineet -- mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi
ajatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa
mielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh,
kuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin
tuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen,
aivan lyhyen tuokion!
Sillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet
riipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö,
jonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua
pärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti
tarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista -- ja tässä olivat tuon ivan
pahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen
oman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he
olisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa
odotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista
sekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.
Mitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä
tuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren
tyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista
tehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi
suviseitiksi? Elma _ei välittäisi_, hän kieltäysi säikähtymästä
ja masensi sydämessään heräävän paholaisen -- mutta muutamien
ohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut
jotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti
hän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli
tuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena
kuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän
nuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa
heidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti
hauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka
Mabel ehkä nauraisi, -- mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla
mahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin
ensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen
ja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että "tytöt"
pääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis...
"Nämä ovat ne, joita haeskelin", virkkoi Elma Mabelille kääntyen
hilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. "Neiti Exeter, tämä on lady Mabel
Pomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä", katsahtaen
ympärilleen, "vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja..."
"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä
etsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen", lisäsi neiti Exeter
iloisesti. "Täällä on niin paljon ihmisiä -- sellainen väkijoukko --
että kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja..."
Tosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta
seuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän
reunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.
"Ooh?" äännähti neiti Exeter käsittäen, että suuri hetki oli tullut.
Elman sydän pamppaili, ja hän harppasi kiireesti eteenpäin.
Herttuatar ja lady Alfreton astuivat kiireesti poispäin.
"Minä kai menen nyt äitini luo", ilmoitti lady Mabel silmäisten
tyynesti ympärilleen. "Hän kutsui minua katseillaan, ja luullakseni
tätisi kutsui sinua", virkkoi hän Elmalle. "Varmaan tapaamme toisemme
vielä", jatkoi nuori aatelisneiti, keveästi puikahtaen mustanappisen
viitan ohi, "hyvästi nyt!" Sitten muutamaa askelta kauempaa: "Elma,
Elma!"
Mutta Elma ei hievahtanut.
"Etkö sinä tule?" kysyi lady Mabel astuen muutaman askeleen
takaisinpäin hetken pakotuksesta, sillä hän ei olisi halunnut menettää
toveriaan. "Meitähän käskettiin kävelemään yhdessä. Tule nyt; he
odottavat meitä."
"En minä tule", virkkoi Elma matalalla äänellä.
"Epäilemättä ystäväsi antavat sinulle anteeksi."
"Ystäväni pi... pitävät huolta minusta."
"Mutta sinä olet tätisi huolenpidon alainen."
"Totta. Mene, rakas lapsi", pisti tässä eräs toinen ääni väliin. "Mene,
rakas Elma, nuori ystäväsi on oikeassa; eikä lady Alfreton" -- neiti
Exeter koetti puhua huolettomasti -- "eikä lady Alfreton hyväksy, että
liityt mihinkään muuhun seurueeseen kuin hänen omaansa".
"Eipä suinkaan", huudahti Mabel mielissään tästä odottamattomasta
avusta. "Nähkääs, hyvä neiti, äiti ja lady Alfreton ovat juuri menossa
teenjuontipaikalle; minä tiedän sen, sillä kuulin heidän ohimennessään
sanovan jotakin siihen suuntaan, ja ellei Elma nyt tule, jää hän ilman
teetä ja..."
Jää ilman teetä? Mitä mielikuvia nuo sanat herättävätkään! Niin, oli
juuri teenjuonnin aika, ja pikku pöytiä puiden alla puiston toisessa
päässä katettiin paraillaan. Poloiset "tytöt" lyöttäytyivät nyt yhteen
nolostuneina, sanaa sanomatta, ja kauan toivottu ihana mahdollisuus,
josta niin paljon oli puhuttu, haihtui ilmaan heidän kuullessaan
tämän iloisen muistutuksen -- ja Elmasta näytti, että koko seurueen
murheelliset, moittivat katseet kohdistuivat häneen. Se sai hänen
sydämensä paisumaan. Hän oli, mielestään hän oli tosiaan ottanut
edesvastuun päälleen. Hän oli vahvistanut toivomusta silloin, kun se
oli ollut vain heikko ja hämärä haave, ja oli rohkeasti vakuutellut sen
toteutumista herkkäuskoisimpienkin epäillessä.
Pakenisiko hän nyt rivistä ja kevytmielisesti peseytyisi moitteesta
velvollisuutensa täyttämisen verukkeella? Hän voisi sen helposti
tehdä. Neiti Exeterkin kuiskasi: "Mene!" ja oli selvää, että Mabel oli
tulkinnut oikein molempain vallasnaisten pysähtymisen, kun nämä olivat
jääneet paikalleen ja sieltä viittasivat sormellaan.
"Kas, sanoinhan minä", jatkoi kiihkeä neitonen tarttuen hänen
käsivarteensa. "He odottavat todellakin. Ja ellemme mene ajoissa, emme
saa hyviä paikkoja. Sitäpaitsi tekee minun hirveästi mieleni jäätelöä",
lisäsi hän nauraen, "ja sinä vain estät ystäviäsi, jotka kenties
myöskin haluavat mennä sellaista ostamaan". Mutta Elma tiesi paremmin.
"Odottakaa vähän", ja hän hyökkäsi tätinsä luo.
"Järjetöntä, rakas lapsi", virkkoi lady Alfreton seuraavassa
tuokiossa, "Älä tee mitään sellaista. En ole koskaan nähnyt mitään
sopimattomampaa, mitään onnettomampaa", lisäsi hän epätoivoisesti
kuiskaten. "Jää luokseni, minä haluan sitä, Elma; ei ole ollenkaan
tarvis mennä takaisin; voit illalla selittää asian opettajattarellesi.
En voi sallia sinun seurustella minulle tuntemattomien ihmisten kanssa,
kun kerran olet minun siipieni suojassa. Perin kiusallista! Juuri kun
erityisesti toivoin, että tekisit hyvän vaikutuksen herttuattareen,
tulisit kutsutuksi hänen kotiinsa ja rakentaisit tuttavuutta Mabelin
kanssa", -- Mabel ja hänen äitinsä haastelivat tällä välin eräiden
muiden tuttaviensa kera -- "ja kun kaikki ja sujui niin hyvin...",
jatkoi lady Alfreton rypistäen kulmiaan, "En ole ikipäivinäni nähnyt
sopimattomampaa kohtausta! Mutta", ja hänen katseensa kirkastui, "jos
käännyt selin noihin ihmisiin, et ole heitä näkevinäsi etkä mene heidän
lähelleen, uskonpa heidän ottavan viittauksesta vaarin ja lähtevän
tyynesti omille teilleen. Kah, näkyvät jo olevankin lähdössä. Tulehan
teelle, rakkaani", kehoitti rouva reipastuen; "ehkei vielä ole mitään
sanottavaa vahinkoa tapahtunut. Meidän täytyy vain varoa jälleen
sattumasta heidän kanssaan yhteen, siinä kaikki. Nyt sinä ja Mabel
kävelette yhdessä kuten ennenkin. Tuolla tulee Mabel sinua noutamaan.
Tuletko Elmaa hakemaan, rakas tyttöseni? Täällä hän on! Elma, no Elma,
mikä sinun on?"
Elman polttavilla poskilla valui näet kaksi pientä, kuumaa, katkeraa
kyyneltä.