Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.
"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton?
Onko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä
esitelty seuraelämässä vai kuinka?"
"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni
-- ei _ihan_ minun tyttäreni", ja puhuja hymyili hellästi vieressään
olevalle punehtuvalle tytölle, "vaikka hyvin siltä näyttää, Elma --
eikö totta, Elma?"
Sitten hän kuiskasi tulijalle: "Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin
nuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat
vanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö."
Lady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli
välitön.
"Todellako", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli
määrä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin _dramatis personae_
eri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä
henkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään
ja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. "Todellako?
Minä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina
tanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa
Henry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja
tämä on siis hänen tyttärensä", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen,
joka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. "Sallikaa hänen kävellä
Mabelin kanssa. Mabel -- missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä
on sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö
olekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin
tänne", kääntyen lady Alfretonin puoleen, "koska täällä on niin
kaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa..."
"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!" keskeytti Mabel
häikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla
oli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. "Niin on kai
neidinkin?" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin.
"Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse
häntä oikealla nimellään? Mitä" -- pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja
tuijottaen -- "mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? _Koulussako_?
Ka, en... en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko
se hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla?
Oh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti
lähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka
minä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh,
aloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä
teette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea
muuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi,
ehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne
lähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko..."
"Minulla ei enää ole äitiä", virkkoi Elma hiljaa.
"Ei äitiä! An... anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady
Alfreton ole äitinne?"
"Ei, hän on tätini."
"Tätinne, o... ho... ho... hoo", äännähteli Mabel arvostellen
tilannetta pitkässä henkäyksessä, "kyllähän minä sen sitten ymmärrän.
Teidän täytyy olla _jossakin_, ja siksi olette opistossa. Mutta minä
nähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat,
ettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni
liikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani
pysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt..."
"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää."
"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai
älykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään
älykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle
kaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? _Elmako?_
Se on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä
nimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota
hattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni
tänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein
hirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan
samanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei,
enpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan;
muuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on
tavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä
en pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka
Fanchette -- palvelijattaremme -- kovin koetti minulle sellaista
tyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette
-- ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy
kertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta
nytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa.
Minusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla
olisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä,
etten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne
ovat _jokseenkin_ sievät kengät, kunhan vain... oh, en tiedä. Enkä
luule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä
kenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat... ovat tuskin... mutta luullakseni se
johtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan
lystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä
puku, tiedätkös... mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan
ennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko
sinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla
on seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia.
Senvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla.
En siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta
etteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh,
sinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi -- mikä hänen
nimensä on? Pidätkö hänestä?"
Ja vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi
vastausta odottamaan.
Hän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.
"Oh, sinä et kuuntelekaan", sanoi lady Mabel lyhyesti.
Hän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan
väitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa,
mutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota,
oli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin
sukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät
ja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan
älykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella
muita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen
ystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on
meidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä
pahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati
ainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen
poskilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.
"Suokaa anteeksi", virkkoi Elma hyvin lempeästi. "Minä vain tähystelin
muutamia... ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja
elleivät he minua tapaa..."
"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät
koskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun
seuraani -- jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset..."
"Jään tietysti", vastasi Elma innokkaasti.
"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä." Elmalta ei
jäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan "äiti" juhlallisemmalla
äänenpainolla kuin äsken.
"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi -- _hyvin_ kernaasti", huudahti
hän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut
epäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen,
vaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen
ääretöntä mielipahaa. "Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä
nautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani
lupaukseni tähystellä noita tyttöjä..."
"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?"
"Neiti Exeterin opiston tyttöjä."
"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!"
"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani
ollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella
ja minne mennä..."
"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin,
rakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja
olisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä _tahtoisin_
nähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani,
Elma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös
olisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt!
Äiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme -- tuolla he ovat, --
etkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo?
Äiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee
sinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin
kauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta
siitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen.
Luullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi,
menet kai?"
Mennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta
ensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet
hiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan,
ja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus
hänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi
karkoitti kaikki muut ajatukset.
Ensiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista
lähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli
viitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko
hänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin
huonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen
jäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei
kukaan siitä ollut maininnut -- mutta muutamat asiat ovat sanomattakin
selviä. Ja jos niin oli -- jos niin oli... Tuo ajatus sai Elman sydämen
rajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka
paljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille
päivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa!
Millaista...
"Taaskaan sinä et kuuntele minua!" Mutta tällä kertaa lady
Mabel nauroi. "Sinä olet maailman lystikkäin tyttö", hän jatkoi
hyväntuulisesti. "Vaivut _ajatuksiisi_ parhaillaan jutellessamme.
Mitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan -- en osaakaan
ajatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa
ollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun
sitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja
pitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi.
Minä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin _ajatuksiisi_. Kuule, Elma,
haluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän
tapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin
äidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri
sellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän
asemesta", lopetti hän tyytymättömänä.
"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis."
"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?"
"Heti, heti -- ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani,
kunnes... kunnes näin sinun pukusi, Mabel", virkkoi Elma lempeästi.
"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on... on hyvin sievä, mutta se on
juuri hiukan... se ei ole aivan... Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?"
kysyi Mabel äkkiä.
"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule... olen melkein varma, ettei
täti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani
sinun pukuusi", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli
vihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän
ilmeen tässä suhteessa.
"Oh, ei, olen varma", huudahti kuitenkin Mabel; "oh, ei se suinkaan sen
vuoksi ollut!" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. "Ja
sinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat", myönsi
hän epäjohdonmukaisesti. "Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina",
virkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, "niin hän minulle sanoi.
Hän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän
tyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt
_enää_. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta
sitten, mutta -- koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä --
meistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi
ovat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku -- _minun_ pukuni --
jälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään
katsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette
voisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden
puvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta
kyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu,
ja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen -- helposti.
Tule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun
siinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee
välillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä,
oikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä _heitä!_
Ei ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja _nutut_, Elma, _nutut_
tällaisena päivänä! Kah, Elma..." ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan
pysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.
Eräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:
"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua
etsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?"