Matkalla juhlaan.
"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?" virkkoi neiti Exeter
puolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville
odotteleville kuulijoille. "Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan
portille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen
rautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava
kävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt?
Väsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?" kysyi hän pysähtyen
kuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.
"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!" pyysi heti joku ääni. "Yhteisvaunuissa
rutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä", jatkoi
puhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun
musliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten.
"Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin
löytäisimme tilaa..."
"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa
antautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme.
Siis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja
koettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella
puolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä
nyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?"
Kaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman
makunsa mukaisessa puvussa.
-- Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, -- hymisi hyväsydäminen
opettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. -- Tarvitsemme vain
Elman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian
Elmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa
tädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady
Alfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti
Elman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti
aivan varmalta, mutta eihän hän voinut _tietää_. Ei pidä rakentaa liian
paljon sattuman varaan, mutta sittenkin...
Tässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki
tarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset
jalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä
enempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään
katumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja
väsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti
Exeterin opistossa.
Ja todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin
ihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.
Tähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa
ja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli
opettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen.
Kukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta -- no niin, loppujen
lopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin
yhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.
Tavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen
puhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän
saisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja
kieliä!
Hän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan
rakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs
ja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, -- ja kertoa siitäkin, kuinka
yleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet
hänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei
voinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen
sukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.
Tähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei
ollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä
asiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen
talon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta
hemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan.
Eräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa
nähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut,
kun näille oli sattunut syytä valittaa hänen "neiti Exeterin kasvojaan"
tai kun häntä nimitettiin "viisaaksi". Tyttö tunsi vaistomaisesti,
että näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä
kenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki
ne syvälle nuoreen sydämeensä.
Mutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon
alla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä
käytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja
ystävällinen; Piers, "serkkuni Piers" oli kookas, tumma, hyvin
ystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka
samalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta
aina kovin ystävällinen -- sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein
tietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla
oli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli "ystävällinen" --
jokainen Alfretonin perheen jäsen oli "ystävällinen"; mutta kun hän
kernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä,
niin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi
nopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.
Toiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: "Minun täytyy sanoa,
että hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!" mihin huudahdukseen jo
edellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.
Tämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma
pieni suunnitelmansa.
Kuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan
helteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren
suosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena
merkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko
menestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä
ajeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt
pois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen
käärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta
täysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin
vakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät
hänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat
korkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä.
Niissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai
muualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen
kertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen
tätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman
täsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille
samalla hetkellä -- mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli
inhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni
joukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät
portille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten
hän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.
Sitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat.
Kiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen?
Kysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina
kovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä
tervehtimään.
Mutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin
suhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut
erikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja
nuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen
kaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla
jonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että
hänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.
Entäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin
tapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan
neiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa
veljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa,
kuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään,
kaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät
siitä; ja "tietysti Selina-täti sen tekee", päätti nuori viisas
itsekseen, "jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen --
siinä kaikki".
Hän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi.
Kaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä
noudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin
kaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin
siroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti,
ja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt
istui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan
ajopeleissä vastapäätä toisia naisia.
Lady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin
hän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan
gardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen
ja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen
gardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan
tämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.
Kun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden
arvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää
olleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään
heidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat
melkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui
odotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.
"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä", ilmoitti hän
tirkistäen iloisena ympärilleen. "Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla
vastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut -- minä kuulen
sen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin!
Mutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan.
Ovatkohan", lisäsi hän miettiväisesti, "ovatkohan tytöt jo saapuneet?"
Hänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.
"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle", jatkoi Elma hetkisen
vaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. "Me etenemme
hitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan
ripeämmin, kun _tietävät_, että niin monet odottavat heidän takanaan.
Minäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli."
"Niin sinä teet, Elma."
"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen
häätaloon saapuvia vaunuja..."
"Elma!"
"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa,
ja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi
neiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että
mekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis
katselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista."
"No?" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai
herättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui... "No, mitä te näitte?"
"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan _matelivat_ ulos
toinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle -- siihen oli levitetty
punainen matto -- he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä
yli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään
napinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa
heitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut
joissakin taempana olevissa vaunuissa."
Hänen kuulijansa nauroivat.
"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?"
"Kyllä... kyllä kaiketi, rakas lapsi."
"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja
hän käy aina mustissa, ja... mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille,
jos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska
tunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana,
niitä on kuusi: Henrietta, Maggie..."
"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma..."
"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja..."
"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä
'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'." Salavihkaa Julietille: "Nopeasti,
nopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt." Ja näin sanoen tuo
komea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski
nuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä
pitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei
mitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.