Elman uusi puku.
Kun nyt olemme lukijoillemme antaneet jonkun käsityksen niistä
henkilöistä, jotka muodostivat Elma Alfretonin pienen maailman, minkä
molempien pallonpuoliskojen välillä hän leijaili, jatkakaamme nyt
vähäistä tarinaamme.
Oli lämmin, säteilevä, väreilevä kesäkuun päivä, jolloin koko Lontoo,
koko rikas, loistava, upea länsi-Lontoo eli West End oli täydessä
kukoistuksessa, välkkyen väriloistossa ja auringon häikäisevässä
valossa. Suvikausi oli uhkeimmillaan. Ilta toisensa jälkeen vieri
vaunuja lukemattomiin huvituksiin, päivä toisensa jälkeen tuhannet
tungeskelivat puistoissa, puutarhoissa ja viekoittelevilla kaduilla. Ei
ainoakaan talo Park Lanen varrella ollut tyhjänä.
"On liian kuuma lähteä ulos, liian kuuma pysyä sisällä ja liian kuuma
sitä ajatellakaan!" Piers Alfreton istui selkäkenossa matalalla
tuolilla äitinsä huoneen avonaisen ikkunan ääressä ja jotakin
tehdäkseen viskeli käärekaihtimen tupsua sinne tänne. "Hei!" huudahti
hän, kun ovi lensi auki tavallista kiivaammalla tempauksella. "Hei,
sieltä tulee Elma! Liikkuu kuin pontimilla, kuten tavallista. No,
nuori viisas, kuinka voit?" virkkaa Piers hänen pyrähtäessään sisälle.
"Kah, millainen korea keikailijatar sinä tänään oletkaan! Sinä olet
_todellakin_ keikailijatar!" lisäsi hän kädet takaraivolla ja syvää
ihailua osoittavin katsein.
"Tämä on uusi pukuni", virkkoi Elma sievästi punehtuen. "Minä tiesin,
että se huomattaisiin. Katsokaahan, täti hyvä. Viime keskiviikkona
täällä ollessani sanoitte, että tarvitsin uuden puvun. Tässä se on."
Ja hän katsahti toisesta toiseen puolittain ylpeänä, puolittain
arasti, mutta hyvällä omallatunnolla siitä, että oli menetellyt oikein
hommatessaan tämän puvun, joka oli soma nähdä.
"Vai siinä se on?" Nämä sanat lausui taaskin hänen serkkunsa,
ja samalla nuori mies ojensihe eteenpäin tuolissaan uuteen
asentoon. "Annahan, kun katselen sitä oikein joka puolelta, Elma.
I-has-tut-ta-va! Totisesti, minä aivan hämmästyn."
"Oh, Piers." Elma nauroi hyvin mielissään. "Pahoin me pelkäsimme, neiti
Exeter ja minä", jatkoi hän luottavaisesti, "ettei se valmistuisi
ajoissa. Neiti Exeter oli kovin ystävällinen. Hän ryhtyi itse puuhaan.
Vain tunti sitten se tuotiin ompelijattarelta, ja neiti Exeter
ihmetteli, mihin olisimmekaan joutuneet, jos olisi täytynyt jotakin
muuttaa, kun ei ollut aikaa korjaukseen! Mutta se sopi aivan hyvin;
ja ajattelimme, että täti olisi mielissään. Siitä oli tuleva hänelle
yllätys. Me... mutta eikö täti siitä pidäkään?"
Lady Alfreton poloinen! Hänen ei ainoastaan täytynyt kohdata äkillistä
kaihoavien silmien katsetta, joka oli välähtänyt puolisen minuuttia
sitten, vaan häneen iski toinenkin katse, ja se oli niin nopea ja raju,
että hänen sydämensä säpsähti sen selvää kieltä.
Etteikö pitänyt? Hän olisi pitänyt mistä hyvänsä sillä hetkellä.
"Pidän, rakas lapsi... kyllä", änkytti hän hätäisesti. "Pidän,
tosiaan... hyvin paljon... se on oikein sievä." -- Naurettavaa tuo
Piersin lörpötys! Ikäänkuin _hän_ tietäisi! -- lisäsi hän itsekseen. --
"Hyvin sievä ja siro, epäilemättä", mutisi hän ääneensä ja ihmetteli,
mitä muuta häneltä odotettiin.
"Sanoitte pitävänne valkoisesta", vastasi Elma jälleen tyytyväisenä,
"siksi neiti Exeter selitti heti, että sen tuli olla valkoinen. Minulla
ei koskaan ennen ole ollut täysin valkoista aamupukua."
Lapsi-parka! -- Lady Alfreton kohotti monokkelin silmälleen ja tunsi,
että hänen todellakin _täytyi_ puhua. "Luulen, rakas lapsi, luulen...
hm... Elma, että siinä sentään on vähän vikaa... Eikö hame ole hiukan
liian pitkä, juuri rahtusen liian pitkä sinun ikäisellesi tytölle?" --
Näyttää köyhäinkoulun oppilaalta. -- "Hiukan liian pitkä ja..."
"Neiti Exeter ajatteli, että se varmaankin kutistuu pesussa, rakas
täti, ja minähän, nähkääs, en vielä ole lakannut kasvamastakaan", --
Elma tirkisti arasti pitkien ripsiensä alta nähdäkseen, nauroiko Piers
tälle tunnustukselle. "Minä kasvoin niin paljon nyt viimeksikuluneena
vuonna, että oli ommeltava lisäliepeet kaikkiin hameisiini, ja meistä
oli parasta teettää tämä pitkänlaiseksi heti alusta. Ettehän ole siitä
pahoillanne, täti?"
Lady Alfreton tunsi jälleen, ettei hän uskaltanut olla pahoillaan.
Hänen poikansa vain istuskeli siinä; hän ei ollut enää toistamiseen
iskenyt hänelle käskevästi silmää eikä ollut enää haastanut serkulleen,
mutta rouva tunsi vaistomaisesti, mitä hänen oli pelättävä. Senvuoksi
hän hermostuneesti tähysti silmälasillaan.
"En suinkaan, rakkaani; niin... ni-in, tietysti; mutta kuitenkin... Ei,
se on hyvin sievä, on todellakin..."
"Nähkääs, täti, jos olisin teettänyt hameen _ihan_ oikealle mitalleen,
se olisi saattanut tulla minulle aivan sopimattomaksi ensi kesäksi."
"Ensi kesäksi!" Tämän vienon huudahduksen toiset tuskin kuulivat.
"Niin, tietysti, se on oleva paras pukuni vielä ensi kesänäkin, täti.
Enhän voi odottaa saavani uutta tämänlaista joka vuosi. Kuten näette,
se on oikein hyvää, _kallista_ valkoista kangasta, niin on neiti Exeter
sanonut. Katsokaahan, rakas täti", innostui hän ja astui lähemmäksi
pitäen tilkkua peukalonsa ja etusormensa välissä.
"Annahan minunkin tunnustella, Elma", pyysi Piers.
"Ja sitä voi pestä, pestä kuinka usein tahansa", jatkoi Elma, kun
kumpikin vuorostaan oli tarkastanut kangasta. "Pestä kuinka usein
tahansa ja..." (Silmälasi putosi tädin kädestä.) "ja kääntää, jolloin
se taas ei ole uutta huonompi."
Siinä ei ollut sen enempää sanottavaa; ja täten puolustettuaan
ostostaan kaikkia mahdollisia syytöksiä vastaan, että muka oli siinä
viehättynyt liiallisiin tuhlauksiin, nuori puhuja istahti tyytyväisenä
erään tuolin äärimmäiselle reunalle ja suoristi huolellisesti
kallisarvoisen hameen laskokset kummaltakin puolelta.
Sisälle astui neljäs henkilö. "Kah, Elma täällä! Ja näytät niin
vilpoisalta, lapsi!" sanoi Juliet, vaipuen lähimmälle istuimelle. "Voi,
kuinka hyvältä tuntuu päästä sisälle! En totisesti olisi voinut viipyä
ulkosalla enää hetkeäkään. Ja oih, tätä ratsastuspukua!" huudahti hän
riuhtaisten sen auki kaulan kohdalta. "Ratsastuspuvussa tällaisena
päivänä! Älä suutele minua, Elma -- edellytämme sen tänään ilman muuta."
"Pidätkö minun uudesta puvustani, Juliet?"
"Puoliskello soi, Juliet, Elma", keskeytti lady Alfreton jokseenkin
hätäisesti. "Juliet, sinä menet alas sellaisena kuin olet! Mutta Elma
haluaa juosta yläkertaan kampaamaan tukkaansa."
"Ja sieppaamaan Kölnin vettä!"
Elma kiiti tiehensä kuin tuuli. Nuo pukeutumiset, harjaamiset
ja kampailut hänen tätinsä aistikkaassa makuuhuoneessa puolisen
edellä olivat jo sellaisinaan nautinto. Upottaa kätösensä isoihin
pesuvateihin valmiiksi kaadettuun kuumaan veteen (itse pesuvadit
ja koko pesukaappikin herättivät Elman ihailua), vaahdottaa ne
maitomaisella mantelisaippualla, joka oli aivan toisenlaista kuin neiti
Exeterin opistossa käytetyt pienet karkeat, ruskeat palaset, kuivata
ne sileihin, pehmoisiin, hienoihin pyyheliinoihin -- kaikki tämä oli
suloista, eikä rahtuakaan tuosta suloisuudesta jäänyt huomaamatta
siltä, joka luonnostaan rakasti ylellisyyttä.
Sitten sai seisoa ison, kirkkaan kuvastimen edessä, jossa Elma saattoi
nähdä itsensä kiireestä kantapäähän ja jossa hän mielestään näytti
ikäänkuin pitemmältä ja joka suhteessa sievemmältä kuin muuten.
Norsunluiset harjat ja kammat hyvin varustetulla toalettipöydällä
joutuivat viipymättä käytäntöön; hän veti nuppineulan sirosta
pitsitetystä neulatyynystä -- Elma piti erikoisesti pitkästä
mustanuppisesta neulasta, ja hänen tätinsä oli monta kertaa
kehoittanut häntä ottamaan mitä halusi ja käyttämään mitä halusi; --
mustapäinen nuppineula siis varmastikin joutui kiinnittämään jotakuta
satunnaista nauhaa tai kauluksen suippua, mikä kiinnittämistä kaipasi.
Ja sitten lopuksi ja kaiken kruununa oli hänellä tärkeä toimitus
kostuttaessaan puhtaan ja vielä laskoksista avaamattoman nenäliinansa
hajuvedellä läpimäräksi -- hän säästi aina parhaat nenäliinansa näihin
tilaisuuksiin. Hän kaatoi Kölnin vettä isosta hiotusta pullosta, joka
kohosi kuin valtias yli kaikkien muiden pullojen, jotka sitä kuvastimen
edessä ympäröivät.
Elma oli valmistanut tämän pullon alle sievän maton. Hänestä oli
tuntunut, että täytyi tehdä jotakin elottomallekin esineelle, joka
tuotti hänelle niin paljon riemua, -- ja hän huomasi, että matto oli
aina paikoillaan. Sitä ei tosiaan emäntä enempää kuin palvelusneitokaan
olisi millään ehdolla siirtänyt pois.
Mutta puvun laita oli toinen. Minkämallinen tai minkävärinen
toalettipöydän matto oli, ei merkinnyt mitään tai juuri mitään. Elmalla
ei ollut erikoisen hyvä maku, ja hänen hienot, kerratut villalankansa
olivat totta puhuen hiukan liian kirkasvivahteiset; mutta tälle lady
Alfreton oli vain hymyillyt, hymyillyt hellästi ja ystävällisesti sekä
paiskannut hänelle todellista kiitollisuutta tietävän suudelman.
-- Kunpa Elma olisi tyytynyt sommittelemaan vain mattoja! -- ajatteli
hän nyt.
"Oi Juliet!" huudahti hän, heti kun perheen kolmikko oli yksinään, "Oi
Juliet, sitä pientä, herttaista, rakasta tyttö-parkaa! Minusta tuntuu,
että se hänen koulutätinsä menettelee julmasti tehdessään hänestä
tuollaisen pelätin kerrassaan! En tosiaan tiedä, mitä siitä sanoisin."
"Puku näytti tosiaan jokseenkin kauhealta", yhtyi Juliet pysähtyen
miettimään.
"Niinkö sinunkin mielestäsi?" virkkoi Piers äkkiä. "Ka, omituistahan
se on, mutta minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt Elmaa
sievempänä."
"Elma itse kylläkin", myönsi äiti, "Elma näytti kyllä sievältä.
Sievältähän hän aina nykyisin näyttää, mielestäni." -- Puhujalle
oli ominaista, että hän saattoi vaihtaa mielipidettä yhtä nopeasti
kuin pukua, ja sen jälkeen kuin hänet viimeksi tapasimme, oli lady
Alfretonin mielessä tapahtunut tämä muutos hänen nuoren sukulaisensa
ulkomuotoon nähden. "Mutta, rakas Piers", huudahti hän kammitsoistaan
vihdoin vapaaksi päästetyn, tähän asti hillityn paheksumisen kaikella
tarmolla, "rakas Piers, en muista koskaan nähneeni mokomaa pukua! En
voi käsittää, kenen he olivat saaneet sen hänelle ompelemaan!"
"Mitä vikaa siinä sitten oli?"
"Siinä oli kaikki viat -- kaikki. Näithän toki itsekin, että se oli
aivan kuositon ja sopimaton, että se kiristi kaulasta ja riippui
pussillaan selästä, että se oli liian pitkä ja liian väljä..."
"Totisesti, äiti-rouvaseni, tuosta kaikesta en huomannut mitään. Näin
vain, että Elma esiintyi tavattoman sievänä, vilpoisena ja sirona..."
"Ei hän siro ollut, ei, ei, Piers. Ei. Sitäpä hän juuri ei ollut. Suo
anteeksi, että väitän sinua vastaan, mutta jos minä mitään hiukan
ymmärrän, niin ymmärrän pukuasioita. Hame oli varsin hyvä, mukava
luullakseni, ja... ja siisti; vilpoinen myös, kuten sanot. Mutta kun
kehut sen siroutta..."
Rouva kohautti olkapäitänsä.
"Sinun olisi itse pitänyt huolehtia sen valmistuksesta, äiti",
huomautti Juliet tähän.
"Niin olisi. Siinä olet oikeassa. Tästä lähin ei mikään muu auta."
Lady Alfreton vaikeni, ja sitten hän tilanteen tärkeyteen sopivalla
äänenpainolla julisti tekemänsä päätöksen maailmalle, "Ja minä
_tahdon_. En halua enää mokoman näyttelyn mahdollisesti uudistuvan.
Elma saa olla ja elää kuinka haluaa Haverstock Hillissä, mutta kun hän
saapuu Park Lanelle, tulee hänen esiintyä puolisoni veljentyttärenä
ja meidän mieleisessämme asussa. Täksi päiväksi Marie saa harsia edes
jonkun laskoksen tuohon hirveään hameeseen, ja minun on koetettava
olla näkemättä sitä lerppuvaa kaulusta. Mutta kun tyttö ensi kerran
tarvitsee uudet vaatteet, minä toimitan ne itse, ja niiden tulee olla
sellaiset, että minä ne hyväksyn. No niin -- - tule sisälle, rakas
Elma; emme ole odottaneet, kuten näet. Hyväinen aika, mikä oivallinen,
lämmin puolinen..."
"Ja kyllä se minulle maistuukin!" Kun Elma ei sattunut vilkaisemaan
ympärilleen, ei hän huomannut kenenkään hymyilevän.