III.

"Meille on vain yksi yhteistä."

Tapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko

kahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty,

kuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna

kahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.

Näinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen

tietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea

onnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin

kaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta

nuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin

jäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä

tyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista,

Juliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin

kompasanoista huolimatta.

Hän _oli_ onnellinen -- hyvin onnellinen -- Haverstock Hillissä.

Neiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat

miellyttäviä -- useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä

että hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin

käydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa

senkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän

punehtui) -- aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista

ruokaa kuin Park Lanen talossa -- ei hedelmä- ja kermahyytelöitä

päivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta

serkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti

hyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka

päivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.

Mutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten

neiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki,

niin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli!

Se oli mitä _upein_ illallinen, ja koko pöytä oli mitä _kauneimmin_

somistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten

seuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että

tytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan

kestitsi ja kohteli.

Pakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä,

kuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti

ja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei

nähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia

vaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin

tavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen

eteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai

nähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus

oli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet

niin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan "Park Lanen

päiviä", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, "koska täällä on aina niin

kaunista, valoisaa ja herttaista", lisäsi hän; ja näin sanoen hän

nuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan

lautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen

tuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä

hänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän

huvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen

istua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen

sekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.

Heiliäkö oli "aina kaunista, valoisaa ja herttaista"? Mistä sitten

johtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti

huokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin?

Mistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti

suuruspöytään liian väsyneenä ja liian "päänkipuisena" välittääkseen

mistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui

jotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa,

jotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt

useita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana;

mutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat

sentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin

hän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.

Sir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli

ampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka

tiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä

niidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen

ikäänkuin pehmentyneen katseen.

Vain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä,

ei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin

kasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen

jälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi

tai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan

vastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän

kierimään.

Alfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat

perheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään

tasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir

Thomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei

vaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan

ei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä

rasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka

suhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä

kohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli

iältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa

Etonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo

melkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä

ja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää -- niin hän olisi sanonut.

Hän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen

kotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita --

jotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen

suurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan -- arveli, ettei luonto

ollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät

kuuluneet suvun ominaisuuksiin.

Nuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien

kanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei

koskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt

voimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän

huomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli

tyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle,

hän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin,

kunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää

ajopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä

eteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja

kutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä

loistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin

olivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin

huomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa

ollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti

väsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan

kaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa

lapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.

"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua", valitteli sekä äiti että

sisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten

olemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta

toisinaan voineen havahtaa.

"On tosiaan omituista, ettei _minun_ poikani välitä politiikasta", oli

sir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.

Mutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei

kuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.

Eihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili;

hänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki,

mitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, --

niin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei

kenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei

huolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin

miksi hänen pitäisi?

Jos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin

miksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä "velvollisuusvierailuja",

niin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa

tytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.

Iältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta

mitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta

itsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady

Alfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.

Niin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli.

Juliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä

jalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen

pukunsa ollut enemmän _recherché_ kuin heidän. Julietin tulisi mennä

naimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi

tyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi

ollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että

heitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan

mies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti

oli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin

tämänlaatuinen toivomus -- toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän

toteutumistaan -- sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja

aiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta,

joka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin

olevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään

aavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.

Päältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen

talossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla

pyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia,

sisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä.

Sir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa

ja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi

puolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille

ilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi

säännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja

minne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka

silloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi

yhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen

nautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen

tilapäistä, riippumattomuus sääntönä.

"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä", huudahti

Juliet eräänä päivänä: "me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen,

olemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele,

emme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme

asioihin -- varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta

kaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin.

Aina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa

pari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta

minä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä

kaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes

aavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi

koskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?"