"Neiti Exeterin kasvot."
Oli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja
kastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa,
joka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen
eloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että
nimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut
omituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä
saattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista,
joka johtaisi ajattelemaan "viisasta"? Ei suinkaan ollut mikään
erityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten
vastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista,
tarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista
uudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki
ylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä
kapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa,
koettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa
hänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti,
että sydän ilahtui sitä katsellessa.
Elmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia
kysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut.
Hänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa
taloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli
kotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun
Josephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti
hymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman
äidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista,
mutta mitään erityistä "viisautta" se ei todistanut.
Siitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.
Hän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli
ollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella
vieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein
haastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta,
mutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta.
Elma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen
sinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja
miettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat
olivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet,
ehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan,
ja Piers oli nauranut.
He olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli
vilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut
aivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut
vastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä
"viisaaksi".
Milloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui,
se ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän
tätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli,
ja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin
käsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle
hervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän
omaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä
vastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän
välinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä
väkisinkin soimasi ja häiritsi.
Elmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa
mukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä
sielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä
sanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä
puristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he
salaa toisilleen, -- neiti Exeterin hommia -- neiti Exeterin opetusta;
ja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat
seuran pelättimenä, "neiti Exeterin kasvoiksi". Milloin vain "neiti
Exeterin kasvot" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna
loma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:
"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen
läsnäollessa."
"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen
varovainen."
"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta."
"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen
unohtamiseen."
"Etkä kai halua häntä kiusata?"
"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti..."
"No, kultaseni?"
"Olinko minä koskaan -- edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä
ollut juuri mitään nähnyt -- olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on
nyt?"
"Et", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. "Et milloinkaan!"
jatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. "Se on kaikki neiti
Exeterin hommia."
Voimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut
totta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton,
nöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä
"velvollisuus" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö
neuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja
turhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi
niistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle
kuulemistaan kertonut -- mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle
tai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan,
tuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen
tapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän
ei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.
Neiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren
sukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä
lahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan
jälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä
tai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla
saapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt
hänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut.
Neiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista,
hienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä,
ja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan
pitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen.
Noilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan,
joka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa,
kuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen
nuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se
jäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään
uskonut.
Ja kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja
melkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän
luonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi
tarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat
ainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan
sydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt
jotakin vastakiintymyksen tapaista -- niin, sellaisille raukeille,
veltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä -- heidän povessaan,
ei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin
perheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän
hyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa
kunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui
tytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja
ominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma
havaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista
kosketusta.
"Mutta ole toki vähän varovaisempi", oli lady Alfretonin tapana ajan
mittaan kuiskata yhä useammin. "Muistahan, Piers, että tuollaisissa
viidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan
ilmipakanoina."
"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän
kai ollut tavallista pakanallisempi?"
"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta
veneretkestänne?"
"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut
siitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista
sunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin
oli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka", jatkoi
hän hitaasti, "ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta
vihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni."
"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva -- en muista
hänen nimeänsä, -- siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma
istui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt
ymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän
käsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän _täytyy_ todellakin hiukan
enemmän varoa häntä"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.
"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan", virkahti Juliet
kiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. "Ei käy päinsä, että me
kaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville."
"Ei -- ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on
tiellämme", vastasi hänen äitinsä. "Minä olen nyttemmin varsin
mielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla
näyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja
_sitä_ emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa.
Niin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy..."
"Antaa hänen kasvattaa meitä", pisti Piers väliin, "Hyvä juttu!
Sinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi
Ameriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin
muuri sunnuntaisista veneretkistä."
"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?" lausui Juliet
sitten.
"Herttaisen näköiseksi ainakin", vastasi lady Alfreton epäillen,
"tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan.
Muutamassa vuodessa..."
"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on", puuttui hänen
poikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti,
että molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. "Hänestä tulee
samanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt", jatkoi hän. "Hän
saa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin
muutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii
kyynärpäänsä..."
"Piers!" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle "hyi!" tuossa
ainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.
"Oh, juuri niin", virkkoi poika. "Kyllähän minä tiedän. On tietysti
sellaista, mitä he _eivät_ tee, ja sellaista, mitä heidän _täytyy_
tehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että
tuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske
tukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei
koskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki
kaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta.
Tiedän -- tiedän", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. "Elmakin
siitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain
yhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten -- vaikka kaikki olemme nähneet
noiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä
nykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, -- ja hän parantaa
poskiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä
tai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen
paikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa..."
"Hän puhuu aivan _hullutuksia_!" huudahti Juliet, jonka vihdoin
täytyi nousta vastarintaan. "Piers, sinä lörpöttelet kerrassaan
järjettömiä. Mi... mi... mikä sinussa on moisen purkauksen aiheuttanut?
Mitä tarkoitat hyökätessäsi tuolla tavoin meidän kaikkien kimppuun?
Tahtoisitko, että pukeutuisimme kolttuun ja antaisimme hiustemme valua
olkapäille...?"
"Taivas varjelkoon!"
"Mitä vikoja meissä sitten löydät? Mitä olemme tehneet -- minä ja
ystävättäreni -- kun olet noin pureva, noin herjaava?"
"Tiedäthän, että se on totta."
"Mutta vaikka se olisi tottakin, mikset ole sitä koskaan ennen sanonut?
Miksi olet aina ollut ikäänkuin mielissäsi, kun olet tavannut tänne
tuomiani tyttöjä, ollut heille kohtelias ja...?"
"Rakas sisko, olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias? Olisitko
tahtonut, että olisin astunut parhaan ystäväsi luo ja sanonut: 'Ottakaa
pois tuo peruukki' tai: 'Peskää naamanne'? Voin tehdä sen ensi
kerralla, jos haluat."
"En tietänyt sinulla olevan näistä asioista aavistustakaan."
"En minäkään, ennenkuin minulle opetettiin."
"Opetettiin nuo asiat vai opetettiin niitä aavistamaan?"
"Kumpaakin."
"Kuinka sinä ne opit?"
"Opinpahan vain."
"Kuinka? Milloin?"
"Minä luulen tietäväni", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman
lempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; "ainakin kuvittelen toisinaan
tuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta
viimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät
Julietin ystävät olisi _ihan_ niin... näyttäisi _ihan_ niin..." Hän
pysähtyi.
"Ihan miltä, äiti?"
"Ihan toisenlaisilta kuin Elma", virkkoi Piers ripeästi. "Mutta älä
huoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi
sitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi
Lontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa
kaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään..."
Mutta ovi avautui ja lause jäi kesken.