Tilanne.
Kun Elma kävi Park Lanen varrella sijaitsevassa talossa, nimitettiin
häntä siellä "viisaaksi". Kenenkään päähän ei pälkähtänyt nimittää
häntä "viisaaksi" Haverstock Hillissä.
Haverstock Hillissä hän asui -- Park Lanen varrella hänet tavattiin
joka keskiviikko-iltapäivä. Siitä huolimatta hän tuskin oli paremmin
kotonaan tai tunsi itsensä varsinaisemmaksi asukkaaksi edellisessä
talossa kuin mitä hän jälkimäisessä oli.
Selittäkäämme. Elma oli orpo, ja sir Thomas Alfreton -- joka
oli merkkihenkilö, mitä henkilöihin tulee, rikas, suosittu ja
arvossapidetty samalla kertaa -- oli hänen läheisin elossa oleva
sukulaisensa; mutta tällä haavaa sir Thomasilla ei ollut eikä voinut
olla erittäin paljoa puuhailtavaa nuoren holhottinsa kanssa. Hänen
veli-vainajansa oli nimenomaan määrännyt, että eräs neiti Exeter
kasvattaisi tyttösen, ja neiti Exeter oli etäällä sir Thomasin
maailmasta, aivan sen ulkopuolella, eikä voinut mitenkään tulla hänen
laskelmiinsa. Hän tiesi, että sellainen neiti oli olemassa, mutta hänen
asuinpaikkansakin oli hänelle tuntematon. Lady Alfreton sen tiesi, hän
vakuutti.
Lady Alfreton oli hyvin kiintynyt Henry-paran lapseen ja piti häntä
mahdollisimman paljon kodissaan Park Lanella. Mutta mitä saattoi
tehdä tytölle, jota vanhempainsa toivomuksen mukaan kasvatettiin
täysihoitolaopistossa? Ellei olisi ollut tuota opistokysymystä, ei sir
Thomas puolestaan käsittänyt, miksei Elma olisi voinut asua heidän
luonaan ja lukea Julietin entisen kotiopettajattaren johdolla, nyt kun
Juliet ei enää häntä tarvinnut. Mutta näin ollen, niin, näin ollen sir
Thomas -- kohautti olkapäitänsä.
Hän tunsi veljentyttärensä, jos tapasi hänet omalla kynnyksellään
tai omilla portaillaan tai jos tämä puhutteli häntä sanoilla: "Hyvää
päivää, setä!" hänen lähtiessään jokapäiväiselle ratsastukselleen;
mutta luultavasti hän ei olisi tuntenut häntä, jos tyttö olisi kulkenut
hänen ohitseen puistossa tai katsahtanut häneen parlamentin alahuoneen
parvekkeelta.
Muut perheenjäsenet ajattelivat Elmaa kuitenkin melkoista enemmän --
milloin heillä oli aikaa ajattelemiseen, ja rakastivatkin häntä enemmän
-- milloin he sydämessään saivat tilaa rakkaudelle.
Keskiviikkopäiväin välillä he tosin tavallisesti unohtivat
jokaviikkoisen vieraansa. Lady Alfreton vilkaisi kummastuneena
ympärilleen, kun hänen kamarineitonsa muistutti häntä, että Joseph
tai joku muu oli lähetettävä noutamaan nuorta neitiä ennen kello
kahta; mutta siinä kummastuksessa ei sentään ollut mitään tylyyttä.
Päinvastoin käsitettiin aina, että hänen armonsa pikemminkin oli
mielissään, kun hänelle ilmoitettiin keskiviikon taaskin saapuneen
-- ja saapuneen paljoa ennemmin kuin hän oli odottanutkaan. Ja kun
kaupungilta palaava Juliet astui sisälle ja huudahti: "Mitä, Elma!
Täälläkö taas?" hän lausui nuo sanat tavallaan aivan sydämellisestä;
ja Piersin: "Hei, Elma! Onko sinulla jälleen iltapäivä-loma?" kuulosti
aina oikein reippaaltakin, kun hän näki nuoren serkun tirkistävän
porrasten kaidepuun ylitse noina perin tärkeinä iltapäivinä.
"Kuinka sinä voit, nuori viisas?" oli Piersin toinen kysymys.
"Oikein hyvin, kiitos vain", kuului "nuoren viisaan" vastaus. "Miksi
ihmeessä sinä minua niin nimität, Piers-serkku?" lisäsi hän äkkiä.
Siinä ei koskaan suuria selityksiä yritelty. He tiesivät jokainen, mitä
he tuolla nimityksellä tarkoittivat, mutta eivät välittäneet pohtia
sitä Elman kanssa.
"Luullakseni ne eivät pidä sinua niin viisaana Haverstock Hillissä?"
oli Juliet eräänä päivänä huomauttanut.
"Eivät suinkaan", myönsi Elma ja purskahti äänekkääseen nauruun.
Haverstock Hillissä pikemminkin sanottiin: "Elma, sinä tytönlellukka!"
tai "Elma, sinä hupakko!" Ja todellakin, vaikka Elman hienon,
muodinmukaisen tädin oli tapana väittää, että, tekipä mitä hyvänsä,
hän ei toisinaan voinut olla hämmästymättä tuon ihmeellisen lapsen
peloittavaa viisautta ja vakavaa järkevyyttä, neiti Exeter taas
usein toivoi, ettei Elman kieli olisi liikkunut liian liukkaasti ja
hillittömästi hänen ollessaan setänsä luona; ja mielellään hän olisi
tukkinut korvansa siltä kevytmieliseltä sanatulvalta, joka puhkesi
vapaapäivän-viettäjän huulilta tämän sieltä palattua.
Täten huomaamme, että nuorta sankaritartani katseltiin kahdelta ihan
erilaiselta näkökannalta.
Kunnon neiti Exeteriä olisi suuresti kummastuttanut, jos hän olisi
kuullut nuorta turvattiansa syytettävän liiallisesta vakavuudesta,
samaten kuin lady Alfreton olisi ihmetellyt, jos olisi tietänyt,
että mitään aavistamaton holhooja, joka katseli häntä kirkkailla
silmillään, mielessään ääneti pahoitteli, kun hän joskus innostuttavaan
puheenaiheeseen syventyneenä unohti lapsen olevan saapuvilla ja
"hiukan, pikku hiukkasen jutteli siihen tapaan kuin muut ihmiset
haastelevat, tiedättehän, hyvä ystävä" (näin hänen armonsa myöhemmin
tilannetta kuvaili), -- niin, rikollinen olisi todella sanattomaksi
hämmästynyt, jos olisi tietänyt, että sama Elma, jonka juhlallisen
äänettömyyden edessä hänen kuiskauksensa olivat vaimenneet,
todennäköisesti vielä samana päivänä saisi muistutuksen siitä, että oli
"kananpäinen" ja "pärpättävä" houkkio.
Mitkään kaksi ajatussuuntaa, kaksi päivänohjelmaa, kaksi
elämänkäsitystä yleensä eivät olisi voineet olla toisilleen
ehdottomasti vastakkaisempia kuin ne, jotka olivat sir Thomas
Alfretonin huonekunnan ja neiti Exeterin kulmatalon asukkailla. Elma
oli ainoa yhdysside heidän välillään.
Neiti Exeter lausui: "On mainio asia rakkaalle oppilaalleni, että
hänellä on sellaisia sukulaisia. He uskovat hänet niin täydellisesti
minun huostaani ja luottavat niin täydellisesti minun ohjaukseeni,
etteivät koskaan yritä sekaantua minun määräämisvaltaani tai muuttaa
kasvatusohjelmaani. Mitään kuluja ei säästetä, ja minä saan toimia
kuten näen rakkaalle Elmalle parhaaksi. Hänen äiti-raukkansa jätti
hänet minun huostaani" -- tässä neiti Exeter lempeän itsetietoisesi
suoristausi, ja hänen sydämensä ylpeys osoittausi hänen poskilleen
välähtävässä heikossa hohteessa; -- "rouva Henry Alfreton oli näet
kuolinvuoteellansa lausunut puolisolleen toivomuksen, että heidän
ainoan lapsensa kasvatus jätettäisiin minun huolekseni. Senvuoksi
en missään tapauksessa olisi suostunut luopumaan vaatimuksestani",
oli hänen tapansa jatkaa; "mutta tuntuu hauskalta, ettei sellaista
ole koskaan vihjaistukaan. Ja mikä parempi, koska sir Thomas ja lady
Alfreton eivät ole kertaakaan mitään edes kyselleet tai tiedustelleet,
toivon heidän luottavan minuun yhtä paljon kuin luottivat toisetkin
sukulaiset saadessaan tietää, että Elma oli tuleva kotini asukkaaksi.
Mielestäni sir Thomas tai lady Alfreton eivät voisi tehdä nuorelle
veljentyttärelle mitään mikä olisi niin edullista kuin tämä
pidättyminen kaikesta hänen opintoihinsa puuttumisesta ja hänen
elämänsä ohjaamisesta."
Kunnon sielu! Olisipa hän arvannut, mistä moinen pidättyminen johtui!
Kuunnelkaamme, kuinka Elman täti haastelee samasta asiasta. "Niin,
tietysti, hyvä ystävä, mitä Juliet sanoo, on aivan totta. Me pidämme
kaikki Elmasta -- rakkaan Henry-paran ainoasta lapsesta, käsitättehän;
mutta mitäpä me voimme tehdä? Kuinka hänen armas äiti-rukkansa koskaan
saattoi uneksiakaan sellaisen pyynnön tekemisestä, ja kuinka kelpo
lanko-parkani koskaan saattoi olla niin viiripäinen, että pani sen
täytäntöön, sitä en voi, en, minä _en voi_ sitä ymmärtää. Minä nimitän
sitä julmuudeksi hänen omaa tytärtään kohtaan. Sir Thomas katsoi
olevansa velvollinen pitämään kaikki kapteeni Alfretonin määräykset
voimassa", jatkoi puhuja valitellen, "ja -- oi, enkö kertonut teille,
millaisia ne olivat? Enkö? Asian todellinen laita on niin -- ihan
häpeän sitä tunnustaa, -- että lapsi on lähetetty kouluun johonkin
etäiseen Lontoon sopukkaan, Hav... Haverstock Hilliin, sanalla
sanoen. Erään neiti Exeterin opistoon. Neiti Exeter oli ollut rouva
Henry Alfretonin kotiopettajattarena ja kaiketi saavuttanut jotakin
vaikutusvaltaa häneen. En tiedä mitään neiti Exeteristä ja hänen
koulustaan", puhui lady Alfreton edelleen; "sanoin sir Thomasille,
ettei hän tosiaankaan voinut odottaa minun tietävän, ja siinä hän oli
aivan yhtä mieltä kanssani. Jos Elma olisi jätetty kokonaan meidän
haltuumme, olisimme tehneet parhaamme hänen puolestaan, mutta näin
ollen hän on aivan poissa meidän piiristämme ja kokonaan neiti Exeterin
käsissä", selitti rouva.
"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En
epäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen,
mutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää,
miksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita
paikkoja -- täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma
olisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut
saattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä
puhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton -- Henry, tiedättehän -- oli
elossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä... eikä" --
tässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän
levottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä -- "eikä Henry-parka
koskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan." -- Elma oli tässä mainittuna
aikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.
"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta", aloitti
kertoja jälleen reippaammin, "hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän
pitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme
aina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki
iltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka
keskiviikko -- vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina
saatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on
meidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen
suuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun
hän lopettaa tuon ikävän koulun -- eli täytettyään kahdeksantoista,
sillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin
hoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, -- silloin asia
muuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir
Thomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa
riippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain
koulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla
kysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon
neiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat
meille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin
tähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut -- siinä kaikki."
Näin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka
omituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa,
herpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti
vaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan
löyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.
Mutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi
voinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?
Hän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei
aavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä
ei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän
vieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen
käyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan
kuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen
ystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin -- Elma soitti
ovikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, -- silloin maailman
haluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen
astuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen
ovi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä
kamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli
oman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi
Elma-neidin tervehdykseen.
Elman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein.
Juliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten
sai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä
ympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers --
Piers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park
Lanelle.