Pitkä, pimeä talvi oli jo ohi mennyt; Suomen valoisa kevät teki
tuloaan. Hauskalta tuntui kaikkien mielissä. Vanha Mattikin tunsi
itsensä niin nuoreksi ja virkeäksi pienessä asunnossaan kaupungin
laidassa.
-- Taidat jo pian saada virastasi eron, -- virkkoi Matin vaimo, Leena,
eräänä iltana, kuoriessaan perunoita lattialla.
-- Niinkö luulet?
-- Luulenpa niinkin, eipähän sinua siinä toimessa ensi talvena kaivata.
-- Eipä ole kirkossakaan vielä kuulutettu!
-- Ei olekaan, eikä se siihen tulekaan, kyllä on siellä parempiakin.
-- Parempiakin -- kaimaar minä sen tiedän. "Ei sentään saa nuolla
ennenkuin tipahtaa."
-- Mutta jos se sähkö kumminkin tänne tulee!
-- Kukapa sen tietää tuleeko niistä herrain kujeista tällä kertaa
mitään. Minä luulen että se kuivaa kokoon kuin "lasareetin suurus",
sillä luulen minäkin tässä asiassa jotain tietäväni. --
Matti tapaili lakkiaan, pisti tupakkakojeet taskuunsa, lamppuharjan
toiseen ja lähti ulos. Seinustalta otti hän pienet tikapuut olalleen ja
niin lähti lyhtyjä sytyttämään. --
Tuon tempun oli Matti jo tehnyt monet kerrat; kukapa tietää kuinka
monta kertaa, sillä kauvan oli hän sitä virkaa toimittanut. --
Kaiholta tuntui Matin mieli, väkisinkin tunkeutui hänen mieleensä tuo
niin paljon puhuttu sähkö. Olihan se jo kuulemma naapurikaupungissakin,
miksi ei se täälläkin voisi palaa. Saivathan ne herrat tänne
rautatienkin masiinoineen ja "vahtikoppeineen." Hyi!... olihan se kuin
mikäkin hirviö, kun ensimmältä sattui näkemään, ja nyt!... nyt ei ole
paljo kummempi kuin muutkaan kuormahevoset. --
Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt
olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa
vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja
tarkasti sitä illan hämärässä.
-- Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja
sitte sitä ei enää tarvitakaan -- tuumaili Matti ja sytytti lampun,
sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven
kiinni.
Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa
sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai
kitumaan jäi. --
Lyhdyt olivat pian sytytetyt, -- kauniisti ne keväthämärässä
paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat... niin viimeistäkö!
-- sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.
Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen
sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla
toinen.
-- Hyvää ehtoota! -- huusi Matti.
-- Jumala antakoon! -- vastasi Maija.
-- No mitäs sille Maijalle kuuluu?
-- Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.
-- Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.
-- Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei
muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat
kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä
tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä
suuhun pantavaa.
-- Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran
romahtavat.
-- Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja
hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka
koitti.
Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet
samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin
omille teilleen. --
Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi
siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se
Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.
Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa
ovipielustaan ja astui sisään.
Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa
paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja
tuoppi kaljaa.
Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.
-- Rookasin Maijankin kotiin palatessani, -- sopersi Matti, perunoita
suun täydeltä.
-- Joko Maija tiesi mitään sähköstä? -- kysyi Leena.
-- Näkyi tuon tietävän.
-- Jaa-a, mikä sen Maija parankin eteen tulee, jos sekin ainoa ansio
häneltä pois joutuu. Eihän sitä kehräämistäkään tahdo olla, kun on
niitä kehrääjiä niin paljon.
-- Vaivaistaloon, ei siinä muu auta.
-- Vaivaistaloon!... Rukoile Jumalaa, ettei kenenkään sinne tarvitseisi
mennä.
-- Sitä se itsekin pelkäsi. --
-- Mitä tuo meinasi sähköstä?
-- Eihän siitä lähemmin tullut puhuttua, vaan näkyi se olevan kovasti
sitä vastaan.
-- Mitä se meidän vastaan sanomisemme vaikuttaa... ei mitään.
-- Kai sekin jotain vaikuttaisi -- sanoi Matti -- kourien toisella
kädellä tupakkakukkaroa taskustaan ja toisella asetellen piippua
suuhunsa.
Leena huomasi, että Matti oli saanut sähköstä tarpeensa, ja jätti
keskustelun parempiin aikoihin. Korjasi ruuan pöydältä pieneen kaappiin
ja istui rukkinsa ääreen kehräämään.
Kun Matti sai piippunsa palamaan, heittäysi hän sänkyyn pitkäkseen,
puhalteli vankkoja savuja ja viimein nukkui. --
Nukkuessaan näki Matti ihmeellisiä unia:
Keskelle toria oli rakennettu hirmuisen korkea torni, jonka huippuun
käy tie sisällä olevia portaita myöten. Siellä aivan latvassa oli
kauhean suuri lyhty, niin suuri, ettei koskaan ennen ollut semmoista
nähnyt.
Ruuvi, jolla sydäntä väännettiin, oli niin raskas ja jykevä, ettei sitä
sormin saanut luiskahtamaankaan. Kaksi miestä siinä aina oli erityisen
rataslaitoksen avulla sitä kiertämässä. Tavallista öljyä siinä ei
poltettu, vaan jotakin juoksevaa se oli, koska masiina sitä alakerrasta
pumppusi.
Häikäisevän kirkas sen valo oli... ei siihen läheltä rohjennut katsoa.
Muita lyhtyjä ei ollut, vaan kyllä se yksinäänkin riitti valaisemaan
koko kaupungin.
Mutta kyllä söikin!... Masiina raksutti alakerrassa minkä jäsenistään
irti sai. Sydäntä kului niin paljon kuin kaksi miestä kerkesi
vääntämään.
Vanha Maijakin oli saanut runsaasti työtä, kehrätessään aineita tuon
suuren lampun sydämeen.
Matti itse oli masiinan syöttäjänä alakerrassa.
-- Pökköä pesään, pökköä pesään, huusi "masinisti" ja tönäsi Mattia
kylkeen.
Samassa heräsi Matti ja näki Leenan vieressään.
-- Nouse nyt senkin köntys, luulin sinun jo viimeisiä henkäyksiä siinä
vetävän. Ähkii ja puhkii kuin mikä höyryhevonen -- huutelee Leena ja
ravistelee Mattia.
Matti on kuin puusta pudonnut ja vähän peloitettu. Koko maailma tuntuu
hänen päässään kummittelevan. -- Sähkö on mennyt Matin päähän.
Sangen hapan on hänen mielensä, julmasti on pettynyt. -- Kaikki mitä
äsken niin elävästi näki, olikin vaan sulaa unta. Omassa pienessä
huoneessaan on jälleen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee...
Katkeran häviön tunne valtasi Matin.
-- Lähde siitä lyhtyjä sammuttamaan, kello on jo 11:sta! -- huomauttaa
Leena.
Matti ei vastannut mitään, ajatteli vaan, että kun "sähkö" tulee, niin
ei tarvitse muuta kuin sanoo: "Stop tykkänään", lyö masiinan luukun
kiinni... ja silloin on pimeys koko kaupungissa.
Leenalle ei hän tällä kertaa unestaan mitään puhunut, pani vaan lakin
päähänsä ja lähti ulos, otti tikapuut seinustalta ja meni sammuttamaan.
Matista tuntui siltä, kuin tuon "sähkön" salaisuus alkaisi hänelle
vähitellen selvitä. Olihan hänen unensa usein ennenkin toteutunut ihan
"rikusta rikkuun." Eiköhän se nytkin niin kävisi. --
Mitä enemmän Matti untaan ajatteli, sitä enemmän hän sitä itsekin alkoi
uskoa. Ja kun viimeinen lyhty oli sammutettu, tuntui kaikki peräti
yksinkertaiselta ja helppotajuiselta.
Kaihon ne uudistukset Mattiin kuitenkin jättivät. Mikään jyrkkä
edistyksen jarruttaja ei hän tosin ollutkaan, vaan liiallisuudelta ja
ylellisyydeltä ne nyt hänestä kuitenkin tuntuivat.
Kun Matti saapui kotiin, asetti hän rakkaan toverinsa, jota oli niin
monet pimeät yöt olkapäillään hellästi kantanut, nojalleen seinustalle.
Rakkaiksi olivat ne käyneet hänelle, jokaisen nappulan, jokaisen kolon
ja korkeamman syyn tunsi Matti.
-- Oliko se ystävä nyt jätettävä lahoomaan ja maatumaan? Sitä tuli
Matti väkisinkin miettineeksi.
Leena oli jo levolle mennyt ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun
Matti tuli kotiin.
Kovasti teki hänen mieli paljastaa koko salaisuus vaimolleen, vaan
pelkäsi että hän löisi koko asian leikiksi, joten jätti sen
tuonnemmaksi.
Matti riisuutui ja meni levolle, eikä kauvan viipynyt ennenkuin
nukkumatti oli molemmat vaippoihinsa tuudittanut. --
Matti oli taas siinä maailmassa, jossa omin silmin sai tutkia ja
täydentää havaintojansa aijotusta sähkövalosta.
* * * * *
Kesä oli jo loppuun kulumaisillaan, elokuun kaihoava kuu katseli öisin
autereiselta taivaalta. Syksyn läheneminen antoi hyvää kiirettä
sähkövaloa perustavillekin. Mikäli työt valmistuivat, sikäli kasvoi
kaupunkilaisten uteliaisuus siihen. Paljon siitä keskusteltiin ja
paljon kirjoitettiin. Kukaan ei sitä unohtanut ystävälle
kirjoittaessaan. --
Toisin oli Matin laita, ei hän "julkisesti" paljoa siitä puhunut.
Keväinen uni oli kauheasti pettänyt hänet, syvä häpeän tunne painoi
mieltä. Olihan tullut puhuttua uni Leenalle, ja hän oli sen puhunut
kylällä. Ja se se juuri Mattia hävetti ja harmitti.
Arkipäivinä ei Matilla ollut aikaa katsella kaupungin ihmeitä, sillä
satamassa lastaaminen ja lossaaminen vei kaiken ajan, tahtoipa viedä
pyhätkin. Ja jos aikaa sattui olemaankin, käytti Matti sen parempiin
tehtäviin.
Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin
kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan
uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli
ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa,
mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.
Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten
johtopäätös tehtiin.
Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä
sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi,
miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.
Kaikki nyt näytti käyvän toisin. -- Tuolla seisoi jyvämakasiinin
näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä
torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut
kuparilangat toisiinsa yhdistivät. -- Matti oli luulla tuon korkean
tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti
sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy
höyrypannun lämmittämisestä.
-- No mikä tarkoitus noilla langoilla on? -- kysyi Matti rehelliseltä
neuvojaltaan.
-- Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka
sitten valaisee noissa tolppien päissä.
-- Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! -- sanoi eräs suutarin oppilas,
näyttäen sormellaan sähkötehdasta.
Niin ain', niin ain', sieltä kai -- virkkoi Matti, lopetti
tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti
etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt
jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi...
* * * * *
Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt
erityiseksi merkkipäiväksi.
Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli
ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. -- Ikävältä nyt tahtoi mieli
tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää... Muistot pimeistä
syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa
kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt... ne muistot nyt
lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä
tehnyt... kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.
Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille
kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.
Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman
päämäärää.
Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. --
Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi;
mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.
Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin
portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa.
Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista
katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin
luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.
-- Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä
tarvitseisi nokkaansa kolhia, -- höpisi eräs joukosta.
Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti
tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä
sitä ollaan."
Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä
kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät
pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut
vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin
tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.
Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen
mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.
Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli
seota vastaan tuleviin. --
Kadut olivat taas tyhjät, hiljaisuutta vaan häiritsi yövartijani
raskaat askeleet. Esteettömästi sai syysyön pimeys kääriä kaupungin
mustaan vaippaansa; ei edes vanhat lyhdytkään saaneet sen tummuutta
vaalistaa. --
Seuraavana päivänä tiedettiin että sähkötehtaan masiina oli ruvennut
"ronglaamaan", ja että se "ronglasi" niin pahasti, ettei sähkövaloa
saatu sinäkään iltana, vaikka insinööri, tusina miehiä perässään,
hääräili hiki hatussa pitkin kaupunkia.
Jo ajatteli Matti, että koskahan tulevat pyytämään häntä ja Leenaa
asettamaan vanhat lyhdyt raastuvan vinniltä entisille paikoilleen.
Sillä olihan se Matsonskakin, jonka Matti oli tunnustanut viisaaksi
ihmiseksi, monta kertaa vakuuttanut: "etteivät ne paljaat tolpat
ikipäivänä valoa anna."
Ja kyllä se niin onkin, -- vahvisti Matti, "nauraisihan sitä jo
naurismaan aidatkin."
* * * * *
Väkeä oli taas paljon kadulla, samassa humussa oli Leenakin. Matti ei
ollut viitsinyt lähteä mukaan, hän riisuutui ja meni levolle. --
Sähkötehtaassa kävi kone huimaavaa vauhtia; pyörät pyörivät niin ettei
silmä niitä eteensä ottanut. Virta suljettiin, ja sähkö kiisi
silmänräpäyksessä ympäri kaupungin.
Häikäisevän kirkas valo leimahti lampuissa; koko kaupunki oli kuin
kirkas himmeli...
-- Herra siunatkoon! Luulin ihan maailman lopun tulleen, sanoi Leena,
käyden lujasti päähänsä kiinni. Huh, kuinka se tuli äkkiä, ihan
peloittaa... Mutta oi hertti! onpa se kaunis ja kirkas kuin taivaan
tähti! --
Kauvempaa ei Leena tuota ilman Mattia voinut katsella, hän tunki läpi
taajojen joukkojen ja riensi kotiin. -- Ovessa tuli Matti, housut
kädessä, Leenaa vastaan. Ei malttanut sähkövalolta sen vertaa olla
sisällä, että olisi housut jalkaansa vetänyt. Rappusilta laskeutuessaan
hän niihin hyppäsi ja kadulla ne "suolivyöllä" kiinni köytti. Häpeäksi
tahtoi vähän käydä, kun oli niin valoisaa kaikkialla; vaan olihan
paljon muitakin, jotka yhtä alastomina kulkivat kuin hän. Makuulle
olivat jo ehtineet ja kiireessä ei paremmin tullut puettua. -- Matti
käveli kädet housun taskuissa ja ihmetteli. Ihmetteli vielä
ihmettelemästä päästyäänkin tämän maailman menoa.
-- No mutta herranen aika, valaseehan ihan kuin "Naantalin aurinko!" --
huudahti Matti, ja lisäsi heti:
-- Niin tuleeko toi sieltä tornin juurelta, toi joka noin valasee?
-- Sieltä se kimnasisti sanoi sen tulevan, -- vastasi Leena.
-- Ja noita lankoja myöten se sitten kulkee!
-- Ihme etteivät langat syty!
-- Kulkekoon mitä myöten ja tulkoon mistä tahansa, mutta sanon minä sen
että tavattomasti se valasee, innostui Matti puhumaan.
-- On sitä siinä vähän enemmän kuin sinun lyhdyissäsi.
-- Jaa!... ei niissä saanut lähestulkoonkaan noin kirkasta, ei vaikka
olisi sydämen ruuvannut korttelin korkealle.