-- Niin ja eiköhän se ole syntikin, miltäs luulet kuun nyt tuon
rinnalla näyttävän?
-- No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa.
--
-- Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä -- huomautti Matti
leikillisesti Leenalle.
-- Kun eivät vaan -- sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon -- liian
korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.
-- Sanos muuta!... että se rovastikin siihen luvan antoi! -- Niin
pitihän hänen tietämän.
-- Jaa--a... taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät
toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus
muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. --
-- Mitä se Matti siinä rohveteeraa, -- huusi eräs sivulla kävijä, --
eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan
pistää.
-- No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja
toimeen kumminkin tultiin.
-- Tultiin!... vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa
nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia
tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. --
Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen;
vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. --
Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin
päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. -- --
Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja
myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä
keskeyttää pyytänyt...
Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti
valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja.
Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan
joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. --
Matti, -- niiden ystävä, -- sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä
tupaansa valaisemaan.