Se oli Vappuna kun Kulmalan nuorisoseura kokoontui ortensa alle
illanviettoon.
Syrjäkylä kun oli, eivät ohjelmat yleensä rikkaita olleet, eivät liioin
monipuolisiakaan. Ainainen pula ja puute oli puhujista, esitelmän
pitäjistä ja sen semmoisista valistuksen levittäjistä, joita, ikävä.
kyllä, ei omalle kylälle ollut syntynyt, ties oliko juuri
kasvamassakaan.
Valtaavaan suuruuteen pääsi sentähden tanssi, johon kykyä ja kuntoa
kesti, tahtoa ja tarmoa riitti ja johon jokainen oli kuin syntymästään
luotu.
Silloin tällöin luettiin runokertomuskin, ja pieni näytelmäkappale
pantiin tuon tuostakin menemään. Tanssi, se oli kuitenkin se valtti,
joka mieliä puoleensa veti ja lämmitti.
Mutta Vappuna se ohjelma jossain määrin muuttui.
Esimies, nuori maanviljelijä, innokas uusien aatteiden kannattaja, oli
edellisellä viikolla lukenut sanomalehdestä erään taitavan ja kokeneen
lääkärimme kirjoituksen naisten päähineistä, joka kirjoitus kerrassaan
tempasi hänet mukaansa.
Tämä oli ala, johon ei esimies milloinkaan ollut tullut huomiotaan
erityisemmin kiinnittäneeksi, kotikylän naisilla kun olivat päähineet
aina sitä samaa mallia, nimittäin talvella paksut villahuivit, kesällä
taas hyvin kirjavat tahi aivan valkeat pumpuli- tahi karttuunihuivit.
Oli niitä sentään ehta silkkejäkin, mustia, ja niin kiiltäviä ja
loistavia että ihan silmää häikäsi.
Kun esimies, kirjoituksen valossa, tuli luoneeksi katsauksen kotikylän
naisten päähineisiin, huomasi hän, että ala oli varsin kiitollinen ja
sopiva ottaa puheeksi seuran kokouksessa. Esimiehelle oli muutenkin
juuri seuraavaan kokoukseen annettu toimeksi keskustelukysymyksen
hankkiminen ja sen pohjustaminen, joten tämäkin puoli pakottamalla
pakotti ottamaan asian puheeksi.
Esimies ajatteli asiaa, tuumi sitä monelta puolelta, otti oikein
periaatteen kannalta ja eri näkökohtia tarkastamalla. Mutta sittekin
hän aina samaan saapui, samaan päämaaliin pääsi. Hän huomasi, että
asialla _ei voi_ olla muuta kuin yksi puoli, ja että se puoli on
ehdottomasti kannatusta ansaitseva. Ja kun asia kerran on niin
välittömässä yhteydessä kaikkien naisten kanssa, ja heidän kauttansa
mitä läheisimmin liittyy miehiin, niin mikä estäisi ottamasta sitä
juuri _täälläkin_ puheeksi.
-- Läpi se asia on ajettava -- tuumi esimies ja valmisteli lähtöä
talolle. -- --
Iloisempana, aatteellisempana, kuin pitkään aikaan tuli esimies
illanviettoon ja julisti sen muutamilla sanoilla avatuksi.
Kun kertomus ja pari runoa oli tavalliseen tapaan luettu, alkoi tanssi.
Esimies ei kuitenkaan sen loppua malttanut odottaa, vaan meni ja
keskeytti sen paraassa vauhdissaan.
-- Minulla olisi eräs kysymys, jonka tahtoisin keskustelun alaiseksi,
jos seura niin tahtoo -- puhui esimies tanssin tauottua.
-- Hyvä, hyvä, tahtoo, tahtoo! -- kuului vastauksia hämäristä nurkista.
-- Kysymys koskee naistemme päähineitä, ja jos seura tahtoo, niin sanon
alustukseksi muutaman sanan.
-- Mitä se koskee... mitä... mitä? -- kuiskailivat edempänä olevat
siksi kuuluvalla äänellä että esimieskin sen kuuli.
-- Kysymykseni koskee naistemme päähineitä -- täytyi esimiehen lujalla
äänellä uudistaa.
Suhinaa, hiljaista naurua ja virnistelemistä kuului pitkin
seinävieruja, jonka kuitenkin pian lopetti jykevä ääni peränurkasta:
-- Antaa tulla vaan!
Sen jälkeen oli hiljaista joka puolella ja esimies käsitti vuoronsa
tulleen.
-- Niinkuin teistä on ehkä joku kuullut tahi lukenut sanomalehdistä --
alotti esimies juhlallisella äänellä -- on nykyään paljon puhuttu
naistemme päähineistä. Ne nimittäin ovat vielä sillä "kehityskaudella",
että meillä niitten suhteen olisi paljon toivomisen varaa.
En tahdo pitkälti puhua, huomautan vaan, kuinka kerrassaan rumia ja
epämukavia ovat nuo paksut villaiset huivit, joilla te naiset päänne
vyötätte, niin että tuskin silmiä näkyy, nenästä ja suusta
puhumattakaan. Millaisia ovat nuo kalliit silkit, jotka panevat korvat
kohisemaan, niin ettei kuule vaikka hevosella päälle ajaisi. Millaisia
nuo ohuet karttuuni- ja pumpulihuivit, jotka virttyvät ja rapistuvat
niinkuin lehmän sieni aholla. Kuinka monta markkaa niihin vuosittain
pannaan, kuinka monta, sanokaapas, sanokaapas!... Ja millainen on
niiden "terveysopillinen" puoli?
En tahdo pitkälti puhua, vetoon vaan erään lääkärin sanaan. Hän nim.
sanoo, että ne pääntaudit, joita naiset niin yleisesti sairastavat,
tulevat juuri noista paksuista ja epämukavista huiveista, jotka
hautovat ja kuumentavat pään niinkuin tulinen pätsi. Näin käy pää
araksi kylmälle. Kun siihen sitte sattuu tuulen henki pääsemään, on
kipu valmis. Päänkipua seuraa sitte hiustaudit, yleiset kylmettymiset,
pitemmät sairaudet ja viimein varma kuolema.
En tahdo pitkälti puhua, sanon vaan suoraan ja lyhyesti, että on jo
aika heittää nuo epämukavat huivit nurkkaan ja kohottaa tilalle hatut.
Ne ne ovat halpoja, "terveysopillisia" ja niin erinomaisen sieviä ja
nättiä, jotta ruminkin naama näyttää kauniilta kuin enkelin naama.
Naiset, naiset, huomatkaa, mikä erittäin tärkeä seikka, mikä etu ja
tulevaisuus itsellenne! Vielä kerran: huivit nurkkaan, hatut päähän!
Esimies puhui tavattomalla ponnella ja lennolla, hän puhui niinkuin
itse kehittämästä aatteestaan, niinkuin omaa vakaumustaan haastanut
olisi. Sen hän itsekin huomasi, huomasi omista helposti löydetyistä
sanoistaan, tarkkaavista katseista ja siitä hiljaisuudesta mikä
huoneessa vallitsi.
-- Olkaa hyvät ja lausukaa ajatuksianne tästä asiasta -- kehoitti
esimies.
Hiljaisuutta yhä kesti, vastauksia ei kuulunut, joten esimiehen olo
alkoi käydä hyvin ikäväksi.
Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua
ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon
tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen
puoleen.
Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen
puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti
penkiltään.
Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.
-- Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! -- kehoitti esimies
uudelleen.
Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin
esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.
Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä
sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan
joutuvan.
Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä
hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin
oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan
alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko
asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän
silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa
pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit
ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja
tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa
asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka
saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa,
antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa...
Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen
vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.
-- Kulmalan miehet ja naiset -- huusi esimies hirmuisella äänellä
pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi
kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut -- että te kehtaatte,
ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte
pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille
uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne
maalle!
Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa
tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään
tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta
vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut
jääkööt pois!
Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla
vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman
vaikutuksen.
Seuraukset näkyivät heti. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Tuvassa vallitsi
rauhaisa ja tyyni tunnelma, niinkuin vallitsee ukkosilman jälkeen
luonnossa, kun hirmuinen jyrinä pilvissä on vaiennut. Se oli niinkuin
sadekuuro, joka äkkiä, aavistamatta, auringon paistaessa valutti
vetensä kuivaan maahan, antaen sille ihanan tuoksun ja vihreän, puhtaan
värin.
Naiset melkein pelkäsivät esimiehen julmaa muotoa, miehet mulkoilivat,
sytyttelivät piippunysiänsä ja syljeskelivät pitkiä sylkiä
lattiarakosiin.
Esimies huomasi puheensa vaikutuksen paljon suuremmaksi kuin mitä oli
toivonutkaan. Hän melkein katui liian ankaraa esiintymistään ja koetti
sitä jossain määrin lievittää.
-- Minä pyydän arv. jäseniä, niin miehiä kuin naisia, lausumaan
mielipiteensä asiasta -- puhui hän lempeällä äänellä.
-- Herra puheenjohtaja -- alotti muuan talonpoika -- minun
käsittääkseni ei tämä asia ollenkaan kuulu meille eikä koko
kylällekään. Naisillamme on täällä huivit, niillä ovat tulleet satoja
vuosia toimeen ja tulevat vastakin. Siinä sitä on kyllä kun saavat
huivin hankituksi, hatusta puhumattakaan. Ja muuten ne eivät meidän
naisillemme soveltuisikaan, "röökynäin" ja herrasväen kapistuksia ovat.
-- Samaa mieltä herra puheenjohtaja... samaa mieltä herra puheenjohtaja
-- huutelivat miehet ja hellittelivät "äkkivääriä" hampaistaan.
-- Herra puheenjohtaja -- huusi taas joku miehistä -- minun vaan piti
sanoa että kannatan täydellisesti Toiskan Villeä...
Esimies jo luuli yleisen mielipiteen käyvän alustustaan vastaan,
valmisteli jo puolustuspuhettaan, kun samassa naisten puolelta
pyydetään puheenvuoroa.
-- Sanna Laurila -- vastaa esimies ja kumartaa kohteliaasti.
-- Minua ihan naurattaa, kun te miehet päättelette mitä me naiset
päähämme panemme. Ettekö te kummastelisi, ettekö suuttuisi, jos me
naiset päättäisimme vaihtaa lakkinne ja hattunne myssyyn. Ihan varmaan
te nauraisitte päätöksellemme. Juuri samoin voisimme tehdä mekin, sillä
onhan meillä päähineet, niinkuin tässä joku hyväntahtoinen puhuja
mainitsi.
Mutta asiaan.
Olen erittäin kiitollinen herra puheenjohtajalle siitä, kun on ottanut
tämän asian puheeksi. Juuri tästä asiasta oli meillä kansanopistolla
paljon keskustelemista yhteisissä kokouksissamme. Opettaja ja oppilaat
kannattivat lämpimästi hatun käyttöä kansan naisella. Siellä
todistettiin moneen kertaan hatun käytännöllisempi käyttö, sen halpuus
kalliin huivin rinnalla ja ennen kaikkia sen terveellinen puoli.
Kuinka monta kertaa mukavampi on kevyt hattu lämpimänä kesänä kuin
huivi, joka hautoo ja paahtaa pään että on tukka mädäntyä. Kuinka
paljon käytännöllisempi on lakki talvella kuin paksun paksu villahuivi,
jonka läpi ei kuule eikä näe, vaan on kuin pussissa.
Mitä eräs puhuja mainitsi hattujen korkeasta hinnasta, on minun sitä
lausuntoa vähän selvitettävä.
Olen vertaillut hintoja huivien ja hattujen välillä ja tullut
huomaamaan, että paljon halvemmaksi tulevat hatut. Kauniita, sieviä
olkihattuja saadaan ostaa l markalla, vieläpä halvemmallakin. Siihen
kiinnitämme valkean tahi sinisen nauhan, ja niin on meillä mitä sievin
ja kevyin kesäpäähine. Se ei liiaksi lämmitä, ei paahda, ei paina, ilma
ei pilaa tukkaa, vaan aina raitis henki virtaa yli hiuksien.
Talveksi taas ostamme 3 markalla hyvän lakin, joka kestää useita
vuosia. Kun näitä päähineitä käytämme, emme, milloinkaan tarvitse 20
tahi 25 markan maksavia silkkejä, jotka eivät missään tapauksessa vedä
vertoja halvimmalle hatulle tahi lakille päähineenä. Halvin hattu pukee
tytön aina paremmin kuin kallein silkki tahi liina. Ja kun hattua
käytämme, tulevat hiuksetkin paremmin hoidetuksi, joten ne kauvemmin
säilyttävät nuortean värin ja notkeutensa.
Jos olisin lääkäri tahi oppinut, voisin selittää kuinka paljon
terveellisempi on hattu kuin liina. Sen vaan varmasti tiedän, että
halvemmaksi käy hatun käyttö kuin huivin, ja että se paljon paremmin
meidät pukee. Minä siis ehdottomasti puolustan hattua ja tahdon sitä
käytäntöön otettavaksi. --
Elävästi, puolittain leikin sekaisella ilmeellä sanoi Sanni
sanottavansa. Hän oli asiassaan niin varman näköinen, että näytti
siltä, kuin tinkimistä ei olisi ollut tippaakaan, ei sinne eikä tänne.
Ja juuri sentähden se kuulijoihinkin vaikutti.
Naiset näyttivät siltä, kuin olisivat tahtoneet syliinsä sulkea nuoren
puolustajansa, joka oli kaikkien puolesta sanottavan sanonut.
Muutamia puheenvuoroja vielä käytettiin, niissä mielipiteet enimmäkseen
kallistuivat esimiehen ja Laurilan Sannan puolelle.
-- Ne jotka tahtovat hattua, nostakoot kätensä! -- huusi esimies.
Käsiä nousi joka puolelta, ja näyttivät ne suurena enemmistönä olevan.
Voiton varmana hymyili esimies ja puoleksi pilkallisena lausui:
-- Ne jotka eivät sitä antaisi toisille, eivätkä sitä itse kärsi,
nostakoot kätensä!
Nousihan niitä käsiä, oikein parittain miestä kohti, mutta tappiolle
silti jäivät.
-- Minun käsittääkseni on jälkimmäinen puoli vähemmistönä -- sanoi
esimies erittäin tyytyväisenä.
-- On, on -- kuiskailivat tytöt.
Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään, joten asia oli päätetty.
-- Minä ehdottelen -- puhui esimies -- että valittaisiin 2 tahi 3
henkeä, jotka ostaisivat hatut sopivasta paikasta ja toimittaisivat ne
tänne.
-- Hyvä, hyvä, kannatetaan, kannatetaan.
-- Tehkää ehdotuksia! -- kehotti esimies.
-- Ehdottelen Herra esimiestä ja Sanna Laurilaa -- huusi joku.
-- Kannatetaanko ehdotusta?
-- Kannatetaan, kannatetaan!
-- Minä ehdotan kolmanneksi Anni Anttilaa.
-- Hyvä, hyvä! Kannatetaan!
-- Onko muita ehdotuksia?
Vastausta ei kuulunut, joten esimies lausui juhlallisesti:
-- Seura valitsee siis tähän toimeen Sanna Laurilan, Anni Anttilan ja
minut. Näiden toimeksi jää siis hattujen hankkiminen sopivasta paikasta
ja niitten perille toimittaminen.
-- Hyvä, hyvä!
Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.
Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan...
* * * * *
Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä
junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.
Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei
kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy
hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos
mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian
siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on
kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.
Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään
jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein
pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee.
Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä
pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin
oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti
kiirehtiä toisten jälkiä.
Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on
täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja,
kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta
näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko
ollenkaan sisälle uskaltaa.
-- Eihän pahemmin käy kuin on luotu -- tuumii esimies, tarttuu
ovenripaan ja astuu naisineen sisään.
-- Mitä pitäisi olla? -- kysyy neiti pöydän takaa.
Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää,
katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.
-- Hattuja tarvittaisi -- virkkaa viimein esimies ja käy lähemmä
pöytää.
-- Jahah, jahah, minkälaisia pitäisi olla?
-- No en minä niin... sanokaa te -- vastaa esimies ja heittää
silmäyksen naisiin.
-- Tuollaisia halvanpuoleisia -- selittelee Sanna.
-- Jahah, jahah -- -- --
-- Voi kun tämä olisi nätti -- puheli Anni myyjän poistuttaa ja
koetteli hienoa hattua päähänsä.
-- Ota pois Sanna liinasi ja koeta! Sanna otti ja sovitti hatun
päähänsä.
-- Voi hertti miten on kaunis voi taivas, näes kuinka mukava, voi...!
-- kuiskivat tytöt ja katselivat suureen peiliin.
Esimies oli sanan sanoa, vaan myyjä tuli samassa sisälle, suuri kimppu
erilaisia hattuja mukana.
-- Tämän hinta on 5, tuon 4 ja nuo tuossa 3 markkaa kappale. Näitä 4
markan hattuja on muuten hyvin paljon ostettu.
Naiset rupesivat ihailemaan ja ylistelemään 4 markan hattuja,
katselivat ja koettelivat juuri kuin olisivat ostaa aikoneet.
-- Ei, kyllä ne ovat meille liian kalliita -- huomautti esimies
joukkoon.
-- Mutta jos oikein monta ottaisi, eikö annettaisi halvemmalla -- kysyi
Anni.
-- Ei voi, ei voi, se on alin hinta.
-- Eikö ole halvempia kuin 3 markan -- kysyi esimies.
-- Ei ole meillä.
-- Alennatteko noista 3 markan hatuista jos niitä _oikein paljon_
ottaisimme? -- kysyi Sanni.
-- No kuinka paljon ottaisitte?
-- 50 kappaletta.
-- 50 kappaletta!... hyvänen aika, vai 50 kappaletta! Meillä ei ole
tätä lajia niin paljoa. Tuskin 20!
-- Kuinka paljon alennatte jos otamme ne kaikki?
-- Hjaa... 25 penniä kappaleelta.
-- Ei, kyllä ne ovat liian kalliita meille -- sanoi esimies
päättävästi, painoi lakin päähänsä ja astui ulos.
-- Niin kyllä, niin kyllä -- tuumivat naiset ja seurasivat jälkiä,
Perätoukuria sitä sitte astutaan pitkin katua, luetaan kylttejä ja
kurkistellaan akkunoihin. Ja kun hienoja hattupäitä tulee vastaan,
pysähtyy Anni ja katselee vielä kauvan jälkeenkin miltä se hattu oikein
näyttää.
Näin saavutaan torille.
Myyjät huutelevat, kehuvat kilvan tavaroitansa ja koettavat kukin
paraansa mukaan saada Kulmalaiset ostajikseen. Mutta esimies ei ole
kuulevinaankaan, astuu vaan jykevästi pitkin myyjäin linjaa, heitellen
silmäyksiä oikealle ja vasemmalle. Paljon, ja monellaista tavaraa siinä
sivuilla ohi vilahtelee. Naisten tekisi mieli kysellä hintojakin, mutta
eivät jouda, kun ei esimies ota pysähtyäkseen.
Kun pari kujaa on päästä päähän kuljettu, huomaa esimies
hattukauppiaan, jolla on riski kuorma tavaraa. Siinä on hattuja jos
jonkin näköisiä ja kokoisia. Siinä on miesten, naisten ja lasten
hattuja, kukin laji suuriin, korkeisiin läjiin puristettuina ja
upotettuina syviin säkkeihin, joista niitä tarpeen mukaan esille
otetaan.
Tyytyväisenä hymyilee esimies löydöstään ja paikalle päästyään alottaa
heti kaupanteon.
-- Mikä on hattujen hinta? -- kysyy esimies.
-- Ovat erihintaisia... minkälaisia pitäisi olla?
-- Naisten hattuja.
-- Ne ovat 80 penniä kappale.
Esimies neuvotteli naisten kanssa ja koetti kehua hattuja sieviksi ja
halvoiksi. Eiväthän ne oikein naisia tyydyttäneet, olivat liiaksi
jokapäiväisiä ja muutenkin sellaisia... Mutta kun esimies vakuuttamalla
vakuutti, että sievempää ja somempaa hattua ei kaipaa, siihen kun vielä
kiinnittää kauniin nauhan, niin suostuivat ne naisetkin kaupantekoon ja
tuumivat että kylläpä se siellä kotikylällä auttaa.
Esimies ryhtyi innolla kaupantekoon!
-- Paljoko alennatte jos tuosta ostan 50 kappaletta?
-- Olkoon 70 penniä.
-- Ota 60!
Kauppias mietti hetkisen, mutta suostui kauppaan ja sanoi:
-- Noo... sama se, ota pois!
Esimies luki rahat kouraan ja kauppa oli valmis.
50 hattua valittiin, puristettiin samallaiseen pinkkaan kuin olivat
olleetkin ja painettiin tyhjään säkkiin.
Nauhaa piti myös ostaa ja saatiinkin siitä ihan läheltä. 25 penniä
maksoi metri, ja niin sievää ja nättiä, vaaleansinistä kuin keväinen
taivas. 40 penniä sen oikea hinta olisi ollut, niinkuin myyjä sanoi,
mutta kun enemmän ottaa, niin aina sitä alennusta annetaan.
Nauhaa mitattiin 40 metriä.
Luottamustoimi oli siis kunnollisesti loppuun suoritettu, joten esimies
tyytyväisenä, ja hyvillä mielin saattoi naisille johtovallan antaa,
alistuen itse nöyrästi sitä tottelemaan.
* * * * *
Kaupungista on palattu kotiin. Esimiehen talossa on hyörinää ja
pyörinää. Sanni jakelee hattuja, Anni leikkelee nauhaa 80 cm pituisiin
pätkiin, ja esimies ottaa rahoja, 80 penniä kultakin. Kiivasta
koettelemista ja sovittelemista on jokaisella hatun saaneella. Peilit
ja peilin kappaleet saavat tehdä palvelusta, kulkea kädestä käteen
suuressa tuvassa. Ja kun ne eivät ennätä kaikkia tyydyttää, otetaan
avuksi uudet läkkiastiat, täysinäiset vesiämpärit, saavit ja sen
semmoiset, joita suinkin peilinä saattaa käyttää.
Maiju sattui saamaan pienen. Hilma taas liian ison hatun, joten
vaihtokauppaakin syntyy. Ja kun siitä sitte sopivan ja mukavan saaneet
ovat, iloissaan hypellen ja laulaen kukin kotiinsa lähtevät.
* * * * *
Seuraava pyhä oli määrätty hattujen päiväksi.
Kun silmäili silloin kyläraittia, katseli nuorten joukkoja, näytti
siltä kuin kaupungin "hienohelmaiset" kesälintuset olisivat sinne
kauvas maansydämeen lentäneet. Vaan kun tarkemmin katsoo, huomaa, että
omia lintusia ovat. Vankka vartalo, vahvat kädet, pyöreät, pulleat
ruusunpunervat posket, simasuiset huulet, ne ne osoittavat että omilla
mailla, omilla veräjillä, omilla pelloilla ja pientareilla kasvaneet
ovat. Tutusti, kodikkaasti ne siellä liikkuvat. Ovat kuin kevään ensi
västäräkkiä, kuin metsän rinteellä kasvavia vuokkoja tahi tuuhean
lehdon kainoja ja kieloja. Tuntuu siltä, niinkuin kevään ihana
tuulahdus voimakkaampana kun milloinkaan puhaltaisi yli Kulmalan kylän,
kun se kylväisi kukkia, hajuheiniä ja keväisen lehden tuoksua kilvan
auringon kultien kanssa.
Tuntuu niin kumman kevyeltä ja keväiseltä, katsellessa noita sieviin,
yksinkertaisiin hattuihin puettuja naisia. Valkeat olkihatut
taivaansinisine nauhoineen, punaset posket, ruusunpunervat, simasuiset
huulet, sinisilmät, ne ne kaikki yhdessä puhtaan, silitetyn vaatteen
kanssa muistuttavat salon kaunista kukkaa, joka ei liiaksi pyydä
loistaa, mutta jonka yksinkertaisuus, kainous ja ihana hempeys jo
kaukaa etsii kulkijan katseen. --
Myöhemmällä kokoonnuttiin nuorisoseuran talolle merkkipäivää
lopullisesti viettämään. Siellä silitetyn vaatteen tuoksu, hajuheinän
hempeä haju väreili lakea myöten. Kaikki oli niin siistiä ja somaa,
entinen raskas, painostava leima oli vaihtunut mitä kevyempään,
keväisempään ja hauskimpaan tunnelmaan. Avatuista ikkunoista pulppuili
heräävän luonnon suloinen tuoksu ja sen mukana kaikui leivon pitkä
laulu korkealta taivaalta.
Naiset alottivat laulun, miehet siihen voimakkaasti yhtyivät:
"Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmeen maa:
Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa" j.n.e.
Laulun vaijettua astui esimies pöydän taa, puhui runollisia,
innostuttavia sanoja naisille ja esitti kolmenkertaisen eläköönhuudon
hatulle ja Kulmalan naisille.
X