-- Olkaa hyvä ja käykää vaunuun! -- huutaa konduktööri.
Aarne hätkähtää unelmistaan. Hänestä tuntuu siltä kuin kylmä vesiämpäri
olisi niskaan kaadettu. Välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut, astuu hän vaunuun. Konduktööri napsauttaa lippuun reijän, ja
Aarne etsii sopivan paikan keskipenkiltä.
Ovenpuoleisessa päässä pitää hurjaa rähinää muuan miesseurue,
vastaisella puolella istuu vanha akka jyrsien suurta, kolmikulmaista
voileipää, ja takana, selkä Aarnea vastaan, puhelee kolme,
nuorenpuoleista naishenkilöä. Pian unohtaa Aarne ympäristönsä... Ajatus
käy kotipoluille... Siinä haaveillessaan, vanhoja, rakkaita muistoja
mieleensä palautellessaan, tarkastelee hän puolelta ja toiselta
kukkiaan, niitä haistelee ja hyväilee, asettelee ja selvittelee, auttaa
ja korjaa ja taas haistelee. Ja kun kaikkea tätä on useampaan kertaan
tehnyt, nousee hän äkkiä, menee välihyttiin ja irrottaa kukat
rinnastaan, sovittaen ne pesu-astiaan makaamaan. Sitte antaa hän
virvoittavan veden niiden, päälle valua. Kun vettä on tarpeeksi,
sovittelee hän kukat niin, että kaikki pääsevät veden partaalle. Kuni
armas äiti lapsiaan, hoitaa siinä Aarne kukkiaan. Kaiken hellyytensä,
kaiken huolensa ja rakkautensa omistaa hän niille. Aarne tietää, että
nämä kukat ovat Ainon hoitamia ja kasvattamia, tietää kuinka rakkaita
ne ovat hälle. Kukathan ovat Ainon koko elämä, hänen ilonsa ja onnensa.
-- Tuotakin pikkuruusua sinä pienestä pitäen kasvatit, puhjettuaan sitä
suutelit ja syleilit. Tuon olen pöydälläsi nähnyt, oman kuvasi
rinnalla... Oi miten sievän ja soman kuvan ne siinä yhdessä
muodostivat!... Ja miten nyt tuossa hentoina ja kauniina uiskentelette,
juuri kuin joutsen tahi sinisorsaparvi, joka matalaa, lietosrantaista
lampea kiertää... Oi te luonnon kauniit lapset! Te nurmen kukat ja
Suomen kesätähtöset! --
Aarne unohtui pitkäksi aikaa pesu-astian ääreen seisomaan. Yritteli
siinä joku juomaankin, vaan kun ei viitsinyt Aarnea häiritä, sai tämä
paikkansa rauhassa pitää.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä hyviä. On joukossa eräs maailmaa
kulkenut velikulta. Hän on jonkun aikaa ilkeästi hymyillen, väliin
nauraen ja naapureilleen kuiskaten, seurannut Aarnen toimia pesu-astian
luona. Hän kuiskaa taas:
-- Se rakkaus on sitä raatoa, repii vaatteet päältä! --
-- Näes... voi peeveli!... Mammanpoika näkyy vielä olevan! -- kuiskaa
toinen tavallisen vahvasti.
-- Hih hih hii -- nauravat miehet, paras jehu nousee ylös, astuu
muutaman askeleen ja pysähtyy Aarnen taakse. Ilkeästi irvistäen katsoo
hän kukkiin, tönäsee hiukan Aarnea ja kohteliaasti virkkoo: --
anteeksi, anteeksi! Suokaa minun päästä vesimaljan luo!
Aarne poistuu vastenmielisesti, tekee tilaa janoiselle ja istahtaa
omaan penkkiinsä.
Mutta janoinen ei niin pian maljan luota lähdekään. Hän lykkää
ovenpuolikkaan kiinni, avaa vesisäiliön johdon ja antaa veden runsaasti
kukkien päälle valua. Sitte pestä lotistaa hän rokonarpista naamaansa
tuoksuvien kukkien päällä. Ja kun on mielestään puhdas, ottaa
rähjäisen, punasenkirjavan nenäliinansa taskustaan ja sillä kuivaa.
Täyttää sitte juomalasin, juo sen puoliksi ja heittää lopun astiaan.
Vesi siinä läikähtää yli äyräittensä, kukkasparvi on hukkumaisillaan,
se ajelehtaa laidasta laitaan, painuu väliin syvempään ja taas nousee
pinnalle kellumaan.
Janoinen ryntää ulos, työntää ovet perässään kiinni ja istahtaa
hymyilevien toveriensa joukkoon.
-- Haapamäki! Junanmuutto! Ravintola! -- huutaa samassa konduktööri ja
heittää tarkastelevan katseen ympäri vaunua.
Aarne hyökkää pystyyn, kerää kiireesti pienet kannettavansa, jättää ne
penkin päähän ja rientää kukkiansa korjaamaan.
-- Ei pidä jättää kukkia pesuastiaan -- huomauttaa konduktööri, joka on
pysähtynyt välihyttiin.
-- Sitä paitsi ei ole soveliasta tuollainen siivo ja veden haaskaus!
Konduktööri jatkaa matkaansa toiseen päähän, niin ettei Aarne ennätä
sanoa mitään puolustuksekseen.
Sanomaton kiukku valtaa hänet, nähdessään kukkiensa kohtalon. Kädet
puristuvat nyrkkiin, ja katse käy uhkaavan näköiseksi. Aarne on
ryntäämäisillään nyrkit sojossa vaunuun; mutta saa kuitenkin itsensä
hillityksi. Hän arvaa helposti kenen käsialaa on työ, heittää
kiukkuisen katseen siihen penkkiin, jossa tiesi konnan istuvan; --
mutta se onkin tyhjä, toiseen vaunuun on paennut.
Tekisi mieli lähteä perässä, ja näyttää sille oikein -- tuumi Aarne --
mutta olkoon nyt -- hampuusi!
Sitte nostaa hän kukkakimpun astiasta -- se on niinkuin järvestä
nostettu raato, märkä ja vetelä kuin mäskisaavi.
-- Voi ihmisparka -- puhelee Aarne -- kuinka julma ja paha saatat olla.
Eivät luonnon kauneimmatkaan saa sinun häijyä sydäntäsi lämpenemään. Oi
paatunut raukka!
Aarne pyristelee ja räpyttelee kukkiaan, niinkuin räpyttelee lintu,
jonka höyhenet ovat kastuneet. Ja kun on kukat entiselle paikalle
rintaansa kiinnittänyt, tarkastellut mahdollisimman usealta puolelta,
silitellyt ja sovitellut, ottaa hän tavaransa ja astuu asemalle.
Aarne jättää tavaransa aseman seinustalla olevalle penkille, ja
pohjoisesta tulevaa junaa odotellessa, ottaa muutamia askeleita
läheiseen koivikkoon.
Sieltä valitsee Aarne kuivan, auringonpaisteisen paikan, heittää
kylelleen ja ottaa kukat rinnastaan. Ja kun lehtien rypyt on
silitellyt, poimut oikonut, asettaa hän ne auringon kuivattavaksi.
-- Siinä ihanat kukkani virutte kuin ammuttu sorsa liejussaan --
puhelee Aarne. -- Jos teidät tähän jättäisin, kuolisitte kuin kala
kuivalla maalla, tai sattuisi joku löytämään ja ehkä vesitilkan
antaisi. Mutta löytäjänne ei voisi arvata mistä olette, kenen omat
olette olleet... Ei voisi arvata kuka teidät yhteen sommitteli, kuka
hoiti ja kasvatti... Ja silloin, -- silloin teillä suurta arvoa ei
olisi!... Niin, siihenkö jättäisin! Jättäisinkö vieraan käteen, joka ei
rakkautta teihin tunne! Jättäisinkö lapselle, joka loistavat teränne
tielle tiputtaisi, tahi naiselle, joka rintansa teillä kukittaisi,
sitte janoon ja huonoon ilmaan tukehduttaisi... tahi tulisiko karja ja
vatsaansa upottaisi.
Ei, tähän en teitä jätä, itkunne armaani luo kuuluisi... ja silloin
onneni mustaksi kaihoksi muuttuisi.
-- Pohjoisesta tulevan junan vihellys kuuluu, ja Aarne ottaa hiljaisen
juoksun alamäkeä asemalle.
* * * * *
Luvut ovat Helsingissä alkaneet, ja Aarne on niihin todellisella
innolla käsiksi käynyt. Hän on syrjäkaupungilta vuokrannut asunnon,
pienen, mutta sievän huoneen, jonka ainoa akkuna antaa Katajanokalle
päin. Akkunan edessä olevalla pöydällä on suuri tapuli kirjoja,
yksinkertaiset kirjoitusneuvot ja Ainon valokuva puitteissaan. Sen
vieressä seisoo juomalasi, täynnä vihreälehtisiä ruusun oksia, joista
kukat ovat nähtävästi kuolleet, tai muuten pois saksitut. Nuo ruusun
oksat juomalasissa, ja tuo valokuva puitteissaan, ne ne ovat, joihin
Aarne kaikista useimmin katseensa ja ajatuksensa lukujen lomissa
kiinnittää. Moneen kertaan hän nostelee vedestä oksat, tarkastelee
märkiä tyviä ja sitte ne jälleen lasiin sovittaa. Ja tätä tehdessään
tuntee Aarne aina jonkunlaista riemua, salaista iloa ja toivoa
sydämessään, ja se se on, joka kaksin verroin lisää intoa ja voimaa
vaikean ja raskaan työn suorittamiseen. --
Eräänä päivänä huomaa Aarne oksien tyvipäissä kauvan odottamiaan
merkkejä. Pari päivää saavat vielä olla vesilasissa; mutta sitte ottaa
hän oksat ja istuttaa ne hyvään multaan pienissä ruukuissa. Kastaa
sitte mullan huolellisesti ja asettaa kuhunkin juomalasin kumolleen.
Jokusen päivän perästä poistaa Aarne juomalasit istutuksiensa päältä,
ja silloin on hänellä monta pientä ja sievää pikku ruusua akkunallaan.
Vaan kun kylmä ja pimeä talvi saapuu, päristävät pikkuruusut lehtensä
ja paljas runko jää astiaan törröttämään.
Aarne ei siitä kuitenkaan hätäänny, eikä suremaan jää, hän tietää että
luonnonlaki on sellainen, jonka alaiseksi pikkuruusujenkin on
alistuttava. Hän ottaa ruukut ja asettaa ne sopivaan paikkaan
talvi-untaan lepäämään.
* * * * *
Kevät on mailla. Tähdellisiltä töiltä ei Aarne joutanut jouluksikaan
kotiin, vaikka niin kovin teki mieli. Sitä enemmän nyt koti-ikävä häntä
ahdistaa. Se paisuu samassa määrässä kun kevään henki ilmassa kasvaa.
Mutta hehkuva innostus työhön, monipuolinen harrastus siihen, ovat
terveellisenä vastapainona koti-ikävälle. Aarne laskee ajan päivästä
päivään, tentistä tenttiin, ja vasta kun urakka yhden vuoden töistä on
täysi, on matka kotiin valmis.
Eräänä kirkkaana ja lämpöisenä kevätpäivänä, Maaliskuun loppupuolella,
nostelee Aarne pikkuruusunsa talviteloiltaan, asettelee ne akkunalle ja
kastelee huolellisesti.
Aarne huomaa, miten päivä päivältä noihin kuiviin varsiin elämä ja
henki palajaa. Pieniä nyppyjä ilmaantuu sinne ja tänne varsiin. Ne
kasvavat suuremmiksi, käyvät yhä tuoreimmiksi, ja vihdoin ovat täysin
kehittyneitä lehtisilmuja.
Aarne on havainnoistaan sanomattoman onnellinen. Hän riemuitsee kuin
pieni lapsi, tuntuu kuin vuosia kytenyt toivo toteutuisi, niinkuin
kauvan odotettu ystävä olisi jälleen palannut.
Parempaa ystävää eivät pikkuruusut koskaan olisi saaneet. Ne näyttävät
sen huomaavan ja iloissaan siitä särkevät silmukuorensa ja työntävät
ulos vihreät lehteänsä.
Yhä iloisemmaksi käy Aarnen mieli.
-- Kunpa pian kukkisitte -- huudahtaa hän kuin mille tuttavalleen --
silloin pääsisitte vanhaan kotiinne, kasvattajaanne ja rakastajaanne
tervehtimään!
Pikkuruusut näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: -- kyllä koetamme,
kyllä koetamme! Anna sinä vaan meille tarpeeksi hyvää ilmaa, valoa,
lämpöä ja kosteutta.
Ja Aarne sen vastauksen ennestään tietää. Hän koettaa toimia niin,
ettei ruusuilta mitään puuttuisi. Runsaan valon ja lämmön saavat ne
auringolta; ikkuna avataan, ja sieltä pullahtaa-raitista kevät-ilmaa
ruusujen hengitettäväksi. Vantaan vesi taas pitää mullan kohtalaisen
kosteana. Kaikkia siis saavat mitä mieli halaa!
Tulos siitä myöskin pian näyttäytyy. Aarne huomaa miten pieniä nuppuja
ilmaantuu varsien päihin. Ne kasvavat kasvamistaan, pitenevät,
paksunevat. Vihreät verhot, jotka kauniin turvattinsa syliinsä
sulkevat, eivät enää uletu sitä helmoihinsa salpaamaan. Se kasvaa yhä
suuremmaksi, hajottaa verhojen sylin... jolloin hennot, kauniit ja
loistavanväriset terät hiipivät arasti ja kainostellen kirkkaan
kevätpäivän syleilyyn. -- -- --
Kirkas onkin jo silloin kevätpäivä, lämmin sen hyväily. Toukokuun
aurinko hellittää korkealta taivaalta. Laulua ja soittoa on ilma
täynnä, metsä täynnä. Suloisesti kajahtelee salo peipon siellä
soitellessa. Ihana on loppumaton laulun laine, jonka leivo ilmassa
soinnuttaa.