Sanomatonta riemua ja autuutta tuntee Aarne sydämessään, käydessään
eräänä aamuna kaupungin ulkopuolella. Kun sieltä palaa, on hänellä aimo
tukko rahkasammalta muassaan. Ne hän kastelee likomärjiksi ja
levittelee pikkuruusujen juurille, mullan peitteeksi. Ruukut nostelee
hän sitte korin pohjalle, asettelee sammalia niiden väliin, ett'eivät
pääsisi toisiinsa hakkaamaan, ja ompelee vahvan peitteen päälle. Ja kun
on kirjoittanut kankaalle osoitteen, liittänyt tarpeellisen
varoituksen, ottaa hän korin ja vie sen itse asemalle. --
* * * * *
On Ainon päivä. Aurinko paistaa lämpimästi autereiselta taivaalta.
Linnut lyövät leikkiään puutarhassa, ja Aino kevyessä aamupuvussaan
ihailee nuorten sinne laittamaa somaa, kukilla koristettua
nimipäiväpöytää.
Kevät-aamun sulo on niin hurmaava, että se valtaa Ainon kokonansa.
Vaaleansininen taivas, kevyet pilvenhattarat, lämmin ilma, joka pitkin
maanpintaa väreilee ja hyppii, nuori ruoho, vasta puhjenneet lehdet ja
kukat, jotka tuoksullaan ilmaa syleilevät -- ne ne kaikki yhtä aikaa
valtaavat Ainon sydämen. Hän tuntee suurta taivaallista riemua ja
autuutta, kätensä käyvät ristiin, kohoavat korkeutta kohti, ja
sydämestä lähtee nöyrä, rajatonta kiitollisuutta uhkuva ylistys
Luojalle.
Hän tulee luoneeksi katseensa menneisiin aikoihin, muistelee juuri tätä
Toukokuun päivää, vertailee niitä toisiinsa ja tekee päätöksiä.
Mutta tämä päivä se verrattomasti vie voiton muista. -- Se on niin
ihanan ihana, niin lauha ja lempeä, se tuo sydämeen rakkaita toiveita,
jaloja aatoksia, ja mieli on niin kumman keveä. -- -- --
Aino on viipynyt puutarhassa tavallista kauvemmin, isä on käynyt
postissa ja palaa sieltä, kantaen koria kainalossaan.
-- Mitä isä kantaa? -- huutaa Aino ja juoksee vastaan.
-- Nimipäivälahjoja, nimipäivälahjoja, lapseni! Etkö muista mikä se
tämä päivä on?
-- Muistan isä, muistan, mutta onko se todellakin minulle?
-- Kun et usko niin katso!
Aino lukee osotteen ja huudahtaa: ja ihan minulle, minulle!... Isä!
Tämä tulee Helsingistä!
Aino juoksee kamariinsa ja kiireesti irroittaa peitteen päältä.
Mutta kun hän huomaa pienet ruusut, jotka ilman epäilystä tietää Aarnen
lähettäneen, pillahtaa hän hillittömään itkuun. Kauniit kasvot painuvat
kukkien päälle, ja valtoinaan oleva tukka niitä syleilemään
valuu -- -- --
Ei itke Aino surusta, -- ei kovaa onnea itke. Ei tule itku murtuneesta
sydämestä, jonka pettyneet toiveet ovat särkeneet. Ei ole se
katumusitkua, joka petollisesta ja rauhattomasta sydämestä lähtee. Ei!
-- Se on itkua suuresta onnesta, itkua rajattomasta ilosta. Se on itkua
rakastavasta sydämestä, joka puhtaan, vilpittömän vastarakkauden
löytänyt on, vaikka ei sitä koskaan saavuttavansa luullut.
-- No Aino, mitä tuossa turhia itket! Mikä sinun on? -- puhelee äiti
tyttärensä vieressä.
Aino herää kuin taikavoiman lyömänä ja heittäytyy äitinsä kaulaan.
-- Äiti, minua ei vaivaa mikään, ei mikään, minun on vaan niin hyvä
olla. Minä olen niin ylen onnellinen -- puhelee Aino ja syleilee
äitiänsä.
-- Katsokaa noita pikku ruusuja, katsokaa, juuri puhjenneita! Kuinka
herttaisia, kuinka kauniita pikku ruusuja!
Isäkin saapuu huoneeseen ja Aino nostelee pienet ruusut pöydälle.
-- Eikö ole kauniita pikku ruusuja isä! Ihan samanvärisiä kuin minun
kotiruusuni! -- Katsokaa tuota kaunista vaaleanpunasta!... tuossa
samanvärinen!... Tuolla tummanpunanen, ja tässä aivan valkea! Samat
värit kuin syksyllä Aarnelle annoin.
-- Samat värit ja samat ovat kukatkin, jos oikein huomaan -- muistutti
isä.
Aino ei sitä iloissaan tullut ollenkaan huomanneeksi; mutta nyt asia
hänelle äkkiä kuin itsestään selvisi.
-- Voi sitä Aarnea, sitä hyvää Aarnea! Samathan ovat, ihan samat!
Tuossa on vielä varsi, josta on vanhan kukan leikannut. Tuossa se tekee
samallaisen haaran kuin siinä oksassa oli, jonka taitoin. Ja tuossa se
omituinen kyhmy, jota usein silittelin.
Aino oli taas kyyneleihin sulaa.
-- No, älä tuossa... iso tyttö! -- virkkoi isä, sytytti sikarinsa ja
lähti pellolle. -- Ja kuinka paljon on Aarne vaivaa näistä nähnyt.
Miksi ei heittänyt ojaan, niinkuin pojat usein tekevät -- puheli Aino.
-- Jos nyt tahdot pikku ruususi suuremmiksi kasvattaa, -- puheli äiti
-- on sinun leikkaaminen kaikki kukat niistä pois.
-- Voi äiti, ei mitenkään! Kun palaa Aarne, mitä silloin sanoisi.
-- Hän ei sano mitään siitä. Ensimäinen kukka on aina leikattava
nuoresta oksasta pois, ellet sitä tee, nääntyy, kuihtuu ja kuolee koko
kasvi. Kukka tarvitsee paljon ravintoa, nuori vesa sitä ei jaksa
elättää.
-- Niinkö, äiti?
-- Juuri niin! Jos tahdot pikku ruususi säilyttää ja sen kauniita
kukkia kasvamaan saada, niin leikkaa nämä ensimäiset pois.
-- Sen teen äiti! -- vastasi Aino vakuuttavasti.
* * * * *
Muutamia vuosia on kulunut. Aarne on saanut pappilan Hämeessä ja on
sinne rakkaan Ainonsa noutanut.
Pikkuruusut ovat kasvaneet suuriksi pensaiksi, joissa kymmeniä suuria
ja loistavia kukkia nuokkuu, levittäen ihanaa tuoksua onnellisen kodin
sievään ja somaan puutarhaan.