Aarne on nuori, vastaleivottu talonpoikaisylioppilas. Helsinkiin
varustelee, missä keväällä siron valkolakin loistavasti voitti.
Aino, Aarnen lemmitty, mielitietty, hänkin osaltaan armaansa lähtöä
valmistelee. Aamusta varhain on puutarhassa juossut, kukasta kukkaan
lentänyt kuin perho. Aristelematta taittanut ihanimman kukan, somemman
oksan, saadakseen sitten oikein kauniin, oikein sievän ja siron
matkakumppanin Aarnelle. Ja kun kukkia on hyvä kimppu, valitsee hän
paikan pihlajan siimeksessä ja siinä ne yhteen sommittelee parhaimman
taitonsa mukaan. Mieli on kaihoa täynnä, sydän niin rauhaton,
rauhaton...
-- Sinne Helsinkiin valistuksenviiriä takomaan lähdet, sitte Suomeni
saloilla sen pystytät -- puhelee Aino itsekseen, kukkia
sommitellessaan.
-- Nämä sinne mukanasi vie, muistona minulta. Näihin lempeni,
rakkauteni ja kaikki sydämeni toivot, kaihot ja kyyneleeni suljen,
näihin armaisiin kesätähtösiin, jotka sulle, armaani, annan. Kanna
näitä rinnoillasi, helli, suutele; vaan älä luotasi heitä, kun
läheltäni poistut. Älä heitä, armas Aarne!... Nämä minun hoitamiani,
vaalimiani ja kasvattamiani ovat. Nämä minun lempeni ennen sua saaneet
ovat. Aamulla varhain niiden luo juoksin, kun vielä kastehelmet
lehdillä loisti. Illoin niitä, kastelin, päivin ihailin. Ne minun
iloni, onneni, kaikki olivat mulle, ennenkun sun löysin... Aarne. Vaan
nyt, nyt sinä mun kukkani olet kaunein, mun loistotähteni... ja näillä
sun rintasi kukitan...
Kun kukkavihko oli valmis, sovitti Aino sen hienoon silkkipaperiin,
vaatetti itsensä ja lähti asemalle.
Siellä olikin jo Aarne tavaroineen, tamineineen. -- Juna vihelsi
tulomerkin.
Aino kiinnitti kukat Aarnen rintaan ja sanoi leikillisesti --
pudotappahan nämä vaan, niin et koskaan saa minulta uusia.
-- Enkä pudotakaan _sinun_ kukkiasi! -- vastasi Aarne puoleksi
vakavalla äänellä.
-- Tuletko sitten jouluksi kotiin? -- kysyi Aino ja katsoi
surunvoittoisesti Aarnea.
-- Luultavasti tulen, elleivät työt näytä kovin tähdellisiltä, --
vastasi Aarne ja heitti vakuuttavan katseen Ainoon.
Jäähyväisiä heitettäessä tunki kuin salaa Ainon silmänurkkaan kyynel,
joka ei jäänyt Aarnelta huomaamatta.
-- Onnea töillesi, onnea pyrinnöillesi, tuhatkertaista onnea! --
toivotti Aino.
-- Kiitos, kiitos, samaa sinulle! Hyvästi äiti, hyvästi isä, hyvästi
Aino! -- huuteli Aarne vaunusillalta. -- --
Juna liikkuu, vauhti kasvaa tasaisesti ja viimeisenä oleva pakaasivaunu
jo ohi aseman pyörii. Musta koneen savu lyöttäytyy tuulen mukana alas,
peittää vaunut ja kietoo asemasillan pahanhajuiseen katkuun. Aarne
huiskuttaa siniraitaista nenäliinaansa niin nopeassa tahdissa kuin
suinkin saattaa, johon asemalle jääneet taitonsa mukaan vastaavat. --
Juna kiitää Murtovaaran kuvetta ja katoaa tummaan metsään. Vielä kerran
kuuluu veturin vihellys, kauvempana olevat vaarat sen moneen kertaan
matkivat, kunnes viimein kokonaan väsyvät. Pyörien tasainen jyrinä vaan
silloin tällöin heikosti asemalle kantaa, mutta vihdoin sekin salolle
uupuu.
-- Sinne painuit armas!... Milloinka mahtanet jälleen palata? -- huokaa
Aino, ja kosteat silmät katsovat kauvas junan kulkemaan suuntaan.
Tuntuu niin yksinäiseltä, niin sanomattoman kaiholta, kaikki näyttää
niin tyhjältä ja kuivalta -- --
Aarne seisoo vaunusillalla, -- juna on jo aikaa sivuuttanut kotikylän.
Nenäliina on vielä kädessä, pää on rinnalle kumartunut tuoksuvien
kukkien syleilyyn... Siinä sen onkin niin hyvä olla, ei kukaan ole
häiritsemässäkään.
-- Oi te kauniit, ihanat ja sulotuoksuiset kukat, -- puhelee Aarne. --
Kuinka ihania te vaaleanpunervat ruusut, ja sinä... ja sinä... ja sinä
hyvätuoksuinen reseda. Mutta kauniimpi, suloisempi teidän
kasvattajanne, hoitajanne ja vaalijanne, tuhat kertaa ihanampi on Aino.