»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen... en aio
pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»
Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen,
veripunaisena kasvoiltaan.
»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.
»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa,
konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan... mutta pieneen kelpo
maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja
me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne,
konsertinantaja.»
He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä
kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan
kurnuttava, sanoi Joánille:
»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»
»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan
virheettömästi.
»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.
Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:
»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»
Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.
»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin,
kiltti... mutta tänään...»
Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:
»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»
»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista
tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko
päivänä.
Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:
»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»
Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat
kaupanhoitajan katseen.
»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»
»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka
ajatukset ovat harhailleet kaukana.
»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:
»Ja hiljainen tahto.»
Mutta Gerda-neiti ei vastannut... hän istui pää painuksissa. Mutta
palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:
»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»
Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen
alkoi nauraa.
»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi
sitä? Suloinen?» jatkoi hän... se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot,
Gerda?»
Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin
katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli
kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä
herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän
käsissä):
»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole
'kaunis'».
»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee
jotakin enempää».
»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja
kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea
kääntää...
Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen»
merkitsi samaa kuin »sievä».
»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen
nauraen.
»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.
»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva
Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»
»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi —
ja Ane».
Yht'äkkiä Gerda hymyili:
»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei
kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu...»
Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana
esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä
vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:
»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: _C’est
charmant_.»
Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.
»_Oui, monsieur_», sanoi hän ja hymyili jälleen: _La charmante —
charmante, C'est ça_.
Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:
»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän,
»tässä alkaa vähän kihota päähän».
»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel...»
»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä
kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme
nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»
»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten —
vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja
pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne,
rouva Laarentzen...»
»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»
»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.
»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista
vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli,
Johansen... mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta,
lukuunottamatta majataloa ja meijeriä...»
»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.
»Kuoli, niin varhain.»
»Kun olitte seitsemänvuotias?»
»Niin, vain seitsemänvuotias.»
»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi
kuin ne olisivat hujahtaneet maasta... ei, kaupanhoitaja, te ette voi
sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla...»
Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo
ollut yksi katu...
»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel
taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.
»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä
paikallaan, Söndenaassa».
»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.
»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.
»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi —
»mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»
Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.
»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.
»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.
»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet
kunnanvaltuuston esimies».
Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli
laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.
»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain
seitsemän työmiestä».
»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.
Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta
ja teknillisestä koulusta.
»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.
»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun
sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa
kunnanvaltuustossa...»
»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta
käytit».
»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias,
»maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»
Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:
»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää
täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin
perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen
kohoavan... tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja
joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu...
Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin
muurauslastan pieni kilkatus... se on minusta, ja eikö teistäkin,
ikäänkuin luomisen riemulaulu...»
Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.
»Henrik... mieheni... ja minä olemme usein aamuisin seisoneet
päätyikkunassamme... se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin... ja
katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja
Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi
valoisia, viheriäisiä läikkiä... se oli kaikkein kauneinta.»
»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».
»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.
Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.
»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.
Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.
»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.
»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»
»Ei, mutta _minun_ suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui
harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt
hän oli melkein kylläinen, »_minun_ suurin iloni on se, kun vaunut
vyöryvät pitkin katuja... Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle,
kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä
niiden on mentävä... Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat
Höjerupista ja Holdingista... kun minä näin nuo kuudettoista vaunut,
sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — —
silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»
»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.
Muutamat nauroivat.
Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.
»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.
»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.
»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja
kääntyi Joániin päin.
»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.
»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä...»
Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja
säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.
Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:
»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»
»Niin olen.»
»Elänyt elämänne», sanoi Joán.
Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:
»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä
olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina
syrjästäkatsojana...»
»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan
ole niin merkillistä...»
»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.
»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.
»Se on totta», sanoi Joán.
»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai
vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.
»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.
»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja
tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.
»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin
puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut
perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet
mukana pöydässä.
»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.
Papinrouva vastasi:
»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»
»Se on totta», sanoi Joán.
»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että
ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen
onnensa».
»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.
»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.
Mutta rouva Jespersen nauroi:
»Voi, Gerda ei hyöri... hän vain haluaisi hyöriä... Aivan niinkuin
silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen
iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa...»
»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.
»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt
yhtään niistä».
»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.
»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla... en minä sentään
uskaltanutkaan...»
»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa... ja sen
vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan...»
»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti
hänen huuliltaan.
He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut
näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas
kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:
»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»
Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu
kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut
aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja
valkean paidanrintamuksensa yli:
»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»
Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.
»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan
kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän
jatkavan työtämme.»
Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.
»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.
Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti)
ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo
jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin
kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui
osanottajia Hollannista ja Englannistakin.
»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»
»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut
meistä Intiassakin».
»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla
on ollut eräs intialainen ystävä.»
»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.
»On... hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.
»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.
»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti,
vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä,
kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi... Vieraat
kielethän eivät ole meidän vahva puolemme... mutta toimeen tultiin, ja
se ilahdutti meitä... Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin
kohtaan.»
»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»
Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:
»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»
»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.
»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa
niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin
monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»
Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja
vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:
»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille
tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat
morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa
uudelleen kotilieden.»
Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti
yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän
toiselta puolen:
»Neiti, isänne.»
»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi
hänelle merkin silmillään.
»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.
»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».
»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..
Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:
»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»
»Oh... ei.»
»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.
»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.
Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:
»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni
liikekumppani.»
»Minkä tähden?»
»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus
poissa, ja matkustaa...»
»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.
»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»
»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.
Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.
»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»
Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten
kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:
»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten
kanssa.»
Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista
kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan —
samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa
ja Laarentzen vastasi... puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.
»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.
»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»
»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».
He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.
»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.
»On, se on suuri.»
»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.
»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä
valkeata pilaria.»
Gerda nyökkäsi.
»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».
»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»
Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.
»Yksinänne Anen kanssa.»
»Niin, Anen kanssa.»
Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia
sitä minkä ennätti, sanoi:
»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto
enimmäkseen vain henkistä laatua.»
Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut
pöytätoverien viimeisiä sanoja:
»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin
matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun
me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni»,
sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.
Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:
»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä.
Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin,
tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne,
tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne...»
»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi
kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat
Madamen käsialaa...»
»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan,
rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»
Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia
jotakin »nuorta taidetta».
Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että
työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.
Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.
»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia
selkään.
»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»
»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri
Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».
»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».
»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.
»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»
»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»
Gerda kertasi:
»Kirottujen?»
»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi
suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei
kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».
»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.
»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta
seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»
»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.
»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on
mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».
»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.
He olivat tuokion vaiti.
»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.
»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei
näy kartalla.»
Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi
linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat
keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista,
jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.
Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka
niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.
»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.
»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».
»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»
»Niin.»
Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:
»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän
saarellanne!»
Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi
silmänsä ja lausui:
»Onnellisiako?»
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
»Aivan niin.»
Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät
kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on
purskahtamaisillaan itkuun.
Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen
elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen
kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.
Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin
osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista
noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta,
joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.
»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».
Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:
»Mutta ettekö siis voi käsittää... nyt kun tunnen äitini isänmaan...»
»Voin kyllä», sanoi papinrouva.
Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:
»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»
»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli
kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta»,
jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».
Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia
naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.
He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.
Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän
molemmin puolin.
»Keitä he ovat?» kysyi hän.
Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:
»He ovat eteläjyllantilaisia.»
Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:
»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän
nimensä muistiin.»
Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu
kuin toisilla:
»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta... hän oli silloin lapsi,
mutta hän muisti sen niin hyvin.»
Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.
»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.
»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.
»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää),
»_onhan heidän isänmaansa olemassa_, ja he ovat vain siitä erotetut».
Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa,
sanoi Gerda kääntämättä päätään:
»Kaipasiko äitinne paljon?»
»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».
Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen
kertaan:
»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»
Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin
sointuvalla äänellä:
»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»
Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa
tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:
»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin
täällä on niin kaunista.»
Ja johtaja sanoi:
»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»
Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen
häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan
karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina
mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi
kuivettuneita.
»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein
kilttejä teille».
»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi
mairitellen rouva Laarentzeniin päin.
»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti
vastaan.
Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja
»Modersmaalet'ista».
»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.
Mutta lääkäri sanoi:
»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin
Skodsborgiin.»
Ja kelloseppä Larsen sanoi:
»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan
Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat
laitumella.»
Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:
»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»
He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista.
Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa
valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia
täynnä.
Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta,
puolusti Jyllantia:
»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä... mutta Jyllanti on
niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan... ja silmä kantaa niin kauas,
aina kanervanummille saakka.»
»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa
'Vuorella' auringon laskiessa».
Joán oli hymyillyt.
»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän
mielestänne on ihaninta kesällä?»
»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria
siitä mitä puhuttiin)... »minun mielestäni... niin... on kauneinta, kun
sumupilvet häilyvät soiden yllä».
Hän oli tuokion vaiti.
»Sillä silloin ajattelee niin paljon... taikka ei ajattele yhtään
mitään.»
Joán oli nyökäyttänyt päätään.
»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.
»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».
Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka
rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui
»Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:
»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi,
»eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste
saa unohtaa. Kunnia hänelle!»
»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».
Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten
huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.
»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».
»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä
ja nyökkäsi Gerdalle.
»Niin», sanoi Gerda hiljaa.
»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.
»Sehän on äidinäidin-äiti.»
»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen
ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja
hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt
talikynttilänsä... hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä
valossa.»
Hänen äänensävynsä vaihtui:
»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain
hellitä', sanoin minä... 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan
sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma
kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan... kynttilänpätkä
kädessään... Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein
kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän
kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.
Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin
kauppias Johansen nousi.
»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.
Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli
kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:
»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»
»Omistaa...?»
Gerda hymyili:
»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»
»Onnellisiksi?»
Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat
säteilleet hänen kasvoillaan.
3.
»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.
»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.
Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.
»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.
»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.
»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen
oli tunkeutunut Joánin luo.
»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama
kimmel.
Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen,
joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui
näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla
Mendelssohnia:
»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»
Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin
kaksikymmenvuotias.
»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot
liivin kainaloaukoissa.
Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin
kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.
»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin
molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».
»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.
»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.
»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán
muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa
voivat muistaa tuhansittain asioita.
»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin.
»Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse
lähteillä.»
»Maljanne, konsertinantaja... hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla
todistajana... vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»
»Maljanne, herra Larsen.»
Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja
naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla
likööripullolla.
»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.
Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt
harso.
»Älkää pudottako, älkää pudottako.»
Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.
»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»
»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen
olisi ollut tarve nauraa.
»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon
menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se
johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»
Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.
»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.
Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa,
katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin
yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi,
esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:
»Mieheni.»
»Te pääsitte sentään, herra pastori.»
»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti
olla yhdessä vaimoni kanssa».
Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:
»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»
Gerda tuli heidän luokseen.
»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»
»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.
»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan.
»Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»
»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.
»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen
ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä
ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen... pikku rouva Jespersen,
eikö hän olekin herttainen?... mutta meidän olisi saatava hänet
naimisiin'.»
»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.
»Ane?» kysyi pappi.
»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»
Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja
joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.
»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään,
katsoen jokaista suoraan kasvoihin.
»Maljasi, Laarentzen.»
Ja kulki edemmä.
Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:
»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»
Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
Gerdakin pysähtyi.
»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa
aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua
vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa
suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —:
'Ei, pikku Ane'... 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä
Jumala'...»
»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.
»Niin, Ane rukka!»... ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.
Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen
hänen käteensä:
»Nyt pastorin pitää saada ruokaa...»
»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän
kätenne ovat kylmät!»
»Eiväthän.»
Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:
»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»
Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin
edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla
vakaumuksella:
»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»
Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle.
Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja
Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.
Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla
kertaa.
»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.
Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet
liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva
Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:
»Milloin ne pidetään?»
»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.
»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä
Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»
»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli
tuotu uudelleen sisään.
»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema
ovatkaan hyviä ystäviä täällä».
Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:
»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»
»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.
»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on
Koldingista.»
»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on
tuotettu kaikkialta...»
»Eihän...»
»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet
pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei
kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».
»Pelkäsittekö minua?»
»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään
mitään».
»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.
»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»
»Tahdon, kiitos.»
Gerda nauroi:
»Sepä oli hauskaa... ja minkälaisen?»
»Minkälaisen hyvänsä.»
He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin
pastorille ja vuoroin Joánille.
»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.
»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.
»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva
Jespersen.
»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun
mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»
»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena.
Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»
»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin
merkillisiä.
»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.
»He olivat romaanialaisia.»
»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva
Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen
nälkä nähdessäni toisten syövän».
Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.
»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka
puhui romaanialaisista.
»Niin, se on melkein kuin latinaa.»
»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa
äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».
»Monta enkä ainoatakaan.»
Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja
lihaviipaleelle, sanoi:
»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»
»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän
pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»
»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».
Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.
Puh,
puh,
puh,
puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.
»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi
viimeisen-edellisen kynttilän eteen.
»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.
»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen
oli istuutunut pöydän ääreen.
»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi
puhaltanut saippuakuplan.
Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.
Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti
damastitähtineen.
»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»
Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka
tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.
»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.
»Erik!»
»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva
Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa
oli puheensorina aivan liian paksua.»
»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.
Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:
»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»
»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.
»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».
»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin
ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.
»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.
»Ja veitsi», sanoi Erik.
»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.
Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä:
hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin
ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet
kömpelömmiksi.
»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta...? kun me
livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»
»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.
»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.
Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se
oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei
kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä,
koska se tuoksui Tanskalle.
»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi
Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi
kuten poikana.
Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet
kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.
»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»
Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.
»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»
Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:
»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»
Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi
vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:
»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»
Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.
»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.
»Sinulle.»
»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta),
»siihen sinulla voi olla syytäkin».
Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:
»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»
»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet
aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»
»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat
soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.
»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu...»
Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä
liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen
uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin,
lauloi mukana:
Tanskan maata mairehinta
saartaa sinivyö,
siellä miesten uljas rinta
taiston tahtiin lyö...
He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:
»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.
Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa
huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin
Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:
Saksit, slaavit, vendit muistaa,
lupaa kerran maahan suistaa.
Yks on vika tällöin vainen:
rivi horjuvainen.
Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli
laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he
lauloivat katsoen suoraan eteensä.
Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot
kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut
molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.
Joán ei liikahtanutkaan.
Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi,
jonka hän oli unohtanut.
Maa on nyt kuin yksi aava
pelto tähkivä,
Luojalta se avun saava
ompi hädässä...
Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.
He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui
hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi
kaikunut hautaholvissa:
Miesten kunto kansan mahti,
siinä Tanskan valpas vahti.
Senpä turvin maa käy työhön,
sortumatta yöhön.
Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.
Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli
kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.
Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen
kasvonsa puolittain häntä kohti:
»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»
»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.
»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»
Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:
»Hän sai kuulan.»
»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.
»Valleilla.»
Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti
jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva
Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat,
kasvot kohotettuina lamppua kohti.
Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:
Mun Tanska synnytti ja kodin antaa,
on siellä juureni, jos kunne kulkenen.
Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa,
niin siunaten se syttää sydämen —
»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.
»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.
»Osaan. Äiti lauloi sitä.»
Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:
Sa ranta raikkahin,
maa urhoin hautakumpuin,
maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin,
sua lemmin — Tanska, maani armahin.
He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.
275
»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.
»Sanatko?»
»Niin.»
He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat,
seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan,
lauloi mukana:
Ja miss' on kukkanurmet ihanammat
kuin täällä, mereen asti aleten,
ja missä kuutamot on kiehtovammat
kuin maassa apilan ja pyökkien!
Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa
vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:
Sa ranta raikkahin,
maa dannebrogin ylvään...
»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.
»En osaa laulaa.»
»Osaatte kyllä.»
Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi
molempien kasvoille — hyräili Gerda:
Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.
Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia,
joka lauloi:
Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
se kuullaksein on soitto suloisin.
Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.
»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, _kenen_ pöydän elämä kattaa
linnunpaistilla.»
Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa
olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.
»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.
»Enempää ei ole.»
»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.
Mutta siinä samassa hän kääntyi:
»Nyt minun on mentävä soittamaan.»
»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli
iloinnut, »nyt on jo aika».
»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.
»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat
kädet.
»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»
Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán
katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi —
hänkin hyvin äkkiä:
»Ei, nythän _minun_ täytyy kiittää.»
Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille
kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään
lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien
käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä
kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.
»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi
hän.
Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.
»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi...»
kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.
Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.
Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä
miehiä ja helmojansa kantavia naisia.
»Hei, hei.»
Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä,
että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista
huusi pari naisääntä:
»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»
»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa
ylitseni?»
Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.
Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka
kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:
»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»
»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen
karuselli.»
Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä
tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja
kalosseissa, sähkölamppujen valossa.
»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän
maamme».
»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»
Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.
Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat
avonaisista ikkunoista kadun yli.
Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla
uutimilla.
»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».
»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen
edellä.
Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat
lyhdyt käsissä.
»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin
lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.
Hänen allaan karjui Olesenin basso:
»Jensen — piru vieköön — Jensen!»
Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli
varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.
»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi
herra Jensen.
Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat
naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille.
Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita
käsiinsä.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.
Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat
hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat
säikähtyneinä äitinsä turviin.
Joán avasi ovensa.
»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan
savukkeen selkänsä taa.
Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä
vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli
avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.
Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo
tuolla, säteili niin voimakkaasti.
Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat
tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti
päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen
olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli _siitä_ asti kaikunut hänen
hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se
siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki
muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»
Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä
suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:
Luoda onni ja isänmaa.
»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.
»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.
»Onko teillä samppanjaa?»
»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier...
haben alte Marken... sonderbar.»
Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.
Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.
»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän
eikä ajatellut omaa kysymystään.
»Tuolla», sanoi Erik.
Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken,
joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen
nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan,
aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.
»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin
ihme-eläintä.
Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä,
hymyillen.
Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.
»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.
»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli
ympärilleen.
Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja
kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:
»Missä teetät pukusi?»
»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja
ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.
»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.
»Tosiaankin.»
Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa
puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:
»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»
»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.
»Nuo Johansenit.»
Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.
»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin
pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin
vuoteissaan makuuhuoneessa.
»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.
Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.
»Ja sulavampi selkä.»
Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat
punoutua yhteen:
Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.
»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.
»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.
Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien
vaaleapukuisia naisia.
»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.
»Kutka sitten?» kysyi Erik.
»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.
Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset
erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana,
yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät
kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan
kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.
Mutta tuskin kukaan puhui.
»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.
»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».
Mutta nyt _he_ tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa
olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen
läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel...
»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa
hänkin tähystellen toisesta reiästä.
»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta
tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.
Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.
Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.
Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti
leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:
»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen
sähköteknikko.
»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään
sinä tulet».
»Niin tulenkin.»
»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla
kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan
suurenmoisesti, tyttöseni.»
»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan
ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):
»Hän lähti niin äkkiä...»
»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin
keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija...»
Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:
»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»
»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.
»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»
»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi
hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi
hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»
Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi
sen.
»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt
tulleet.»
»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili —
»puheenjohtajan kanssa».
»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».
Ja poistuessaan hän sanoi:
»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»
»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.
Hän kohotti käsivartensa.
»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.
»Täällä.»
»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.
»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.
Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.
»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.
Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.
Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta,
berliniläiselle:
»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»
Ja nyt hän oli lavalla.
Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot
erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.
Pianon ääni kutsui häntä.
Niin, _tuolla_ istui Erik... ja _tuolla_ — toiset.
Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.
Nyt viulu yhtyi pianoon.
Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten
kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:
Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut...
Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne
nousivat kuin lintuparvi.
Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin —
yksi ainoa ajatus:
»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»
Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — _heidät_, mutta ei voinut ja
jatkoi soittoaan...
Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut
loimuavalla roviolla.
Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.
Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.
Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.
»Onko sinusta tullut _niin_ suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui
pari kyyneltä.
»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».
»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein
kuin pieni lapsi.
Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.
»Esiin, esiin», huusi Haacke.
Joán seisoi lavalla.
Tuolla istui _hän_ — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut
liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut
käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin
hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.
Joán oli jälleen sisähuoneessa.
»Esiin, esiin», huusi Haacke.
»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa
näyttämölavan vieressä.
Ja Holstein sanoi:
»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski
käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran
aivan kuin naista.
»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.
»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»
Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta
tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan
kuin käärme.
»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.
»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.
Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:
»Kiitollisena — Johtokunta.»
Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen
yksityinen kirjain oli kaunis.
»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.
»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen
hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.
Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.
»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen
silmänsä tapasivat neiti Gerdan.
Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:
»Se oli ihanaa, kiitos.»
Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään,
silmänräpäykseksi.
»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti
tunnelmasta.
Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli
kai koko ajan katsellut Gerdaa —:
»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»
»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään
aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen
kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»
»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.
Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa,
kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.
»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.
»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.
»Siis teiltä», nauroi Joán.
»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.
»Myös?» sanoi Joán.
Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät
molemmat tähystysrei'ille.
»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.
Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä
toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa.
Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi
nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa,
aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä
salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli
taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen
pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.
Ja kaikki puhuivat.
»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin
ällistyneitä».
»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.
Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:
»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»
Gerda-neiti käänsi kasvonsa.
»Kaikki», sanoi hän.
Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt.
Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona
salissa —:
»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana...»
»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.
Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan
nopeasti, saliin sanoen:
»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»
He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin
suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet
eristäytyä kaikista muista.
»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».
Ja vähän ajan kuluttua:
»Heillä on kalastajien kasvot.»
»Kalastajienko?»
»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia
Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat
kasvot...»
Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin
olisi nähnyt tuon ihanan meren:
»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»
»Onko?»
Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:
»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»
Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei
oikein tahtonut totella:
»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»
»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.
»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat
ovat niin hiljaisia».
»Niin ovat.»
Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan
eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää
anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:
»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»
»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»
»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»
Erik huusi heidän takanaan:
»Joán.»
»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.
»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.
»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän
näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»
»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.
»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
»Haacke kyllä ymmärtää asian.»
Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin
hyasintit keskelle jäähdytintä.
»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista,
hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään.
»Se oli niille parhaaksi.»
»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»
He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla
tähystysreikään:
»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»
Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.
»Rouva Jespersen!»
»Hss», sanoi Gerda.
Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi,
niinkuin teatterissa on tapana:
»Mitä minun pitää tehdä?»
»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.
»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.
Rouva Jespersen hiipi esiin.
»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet
tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.
Rouva Jespersen löysi tuolin.
»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.
Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.
»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.
»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.
»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.
»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.
He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa
seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik
hiljaa säestykseksi.
»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.
»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.
»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi
yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät
jäädytyssammiossa.
»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.
»Kas niin», sanoi Erik.
Poloneesi oli lopussa.
»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei
soittanut.
»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.
»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen
eteenpäin.
»Ei», sanoi Joán nauraen.
Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.
»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja
tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.
He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.
»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein
hiipien tähystysreiän ääreen.
»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti
harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.
Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat,
äänettömästi, niin että selät hytkyivät.
Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli
soittajan hyppeleviä sormia.
Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.
»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.
Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:
»Kaikesta.»
Valssi oli loppunut.
»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.
Mutta salissa taputettiin käsiä.
Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.
»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.
»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.
»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.
Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.
»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä,
»ennen maailmassa».
»Niin», sanoi Joán.
»Mutta mitä pirua — mitä se on?»
Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin
hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa
saalista.
»Mitä se on, Joán?»
Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän
korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista,
kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.
Kaikki kuuntelivat.
»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut
jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.
»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen
pelkkänä korvana.
»Hän itse», nyökäytti Joán.
Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut
kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.
»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.
»Että hän, joka on niin tavallinen...»
»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea
kohtaan.
»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja
vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä
vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»
»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
Joánille, joka vastasi:
»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties
uskollisimpia.»
Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.
Masurkka oli loppunut.
Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.
»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon
ääreen. »Se on suurenmoinen... mutta kuinka se oli?»
Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.
»Näinkö? Vai miten?»
Erik jatkoi soittoaan.
Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän
ääressä.
Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.
»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen
olkansa yli.
Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin
lapsen:
»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»
»Mikä?» kysyi Joán.
»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan
silmiin.
Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.
»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille
eteläjyllantilaisille?»
»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki
nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme
eteläjyllantilaisille.»
»Erik», lisäsi hän, »nyt _me_ jatkamme».
»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.
»Sinä ja minä», sanoi Joán.
»Mitä sitten?» sanoi Holstein.
»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.
»Me soitamme, sinä ja minä.»
»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.
»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin
täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».
»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin,
kaikille».
»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat
vallan hikiset.
»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.
Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.
Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.
»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.
Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:
»Hän kiittää hovijahtimestaria.»
»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia
vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen
teki mieli.
»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja
eri numeroista.
Toiset juttelivat.
»Suu kiinni», huusi Erik.
»Niin», sanoi rouva Jespersen.
Sävelet kaikuivat.
»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.
»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.
»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».
»Se on totta», sanoi kauppias.
»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.
»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.
Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel»,
melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.
Tohtori pyörähti sisään.
»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta,
ja sen edessä täytyy kumartua».
»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja
viittasi lavalle.
Tohtori tulla pyrähti ylös.
»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on
kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä
Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä
kumartuu.»
Joán vastasi:
»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi
hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».
»Hovijahtimestariko?»
»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.
»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi
painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa
mieltä... ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».
»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi
tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.
»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi
sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.
Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan
osaansa:
»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»
»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»
»Siis kansanlauluja... pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin
olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.
»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin
seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»
»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin
äärestä.
»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
Gerda kulki edestakaisin.
»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.
»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.
Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi
säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:
»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»
»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan
viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan
toista:
»Koko ohjelman.»
»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli
taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt
vallan keveiksi.
Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan
ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi
hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä
ja äänekäs:
»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.
Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä
taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.
»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
Jespersen.
Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää
mehiläiskekoa olisi ärsytetty.
»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».
»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka
ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.
»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.
»Hyvästi.»
»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».
»Tahdon _istua_ tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.
Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.
Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa,
viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen
sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin
laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat
melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja
viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen
äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli
virran:
Sana vain
luopi rintaan hurman.
Sana vain,
mulle toi se turman.
Sana vain.
Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:
Sana vain
itkemähän saapi.
Sana vain...
Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.
Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin
kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan
kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa
armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin —
kuin kirkkomaan rauha.
Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet
syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.
Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta
tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:
Lemmin, muistan kuni juhlaa
isää, emoa,
satuyötä, joka tuhlaa
maalle unensa,
satuyötä, joka tuhlaa,
tuhlaa maalle sulounensa.
Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat
säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.
Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.
Salissa oli hiljaista.
Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut
esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se
valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli
olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.
Joán oli kohottanut kasvonsa.
Nyt hän painoi ne alas.
Tuolla istui hän...
He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.
Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage
ritarista».
Ja kihlas kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen,
kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.
Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen
syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan,
lauloi viulu:
Niin kihlas kauniin Elsen...
kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin
kiitosvirsi, kaikui salissa:
Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
se syämellein on soitto suloisin.
Sa ranta raikkahin,
miss' joikuu joutsen illoin,
vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.
Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:
_Siellä_ voinevat kaikki tulla onnellisiksi.
Kaikki onnellisiksi.
Luoda onni ja isänmaa.
Vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.
... Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä...
Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja
kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.
»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.
»Soitinko?»
Ja esirippu laski ja nousi.
Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana...
Esirippu nousi jälleen.
»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.
»Kuka?»
»Kaupanhoitaja...»
»Hänkö... hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.
Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he
olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat
kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä
penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä
ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:
»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»
»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän
turviin.
Mutta Erik nauroi.
»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán
yhtyi:
»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki
nousivat ja heiluttivat hattu jaan:
»Eläköön hän!»
Joán huusi sen vielä kerran.
Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin
kukko, huusi jälleen:
»Nostakaa hänet!»
Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.
Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.
»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.
Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.
»Heräsivätkö he?» kysyi hän.
»Ketkä?»
»Eteläjyllantilaiset.»
Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.
»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut
kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.
»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».
Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti,
samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen
puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:
»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»
Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli
kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:
»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»
Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.
Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä
ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin
päin:
»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»
»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.
Pöydällä oli ohjelmalehti: _Joán Ujházy-konsertti_ oli siinä, isoin
kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin
lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:
»Joán Ujházy.»
Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.
»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.
»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.
»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».
»Aage», kertasi Gerda.
»Niin.»
Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.
»Nyt kai meidän pitää mennä.»
»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»
Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä...