II

1.

Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä

kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava... ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä

toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja

tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä

miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi

niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi

Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna

tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on,

ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin

olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja

Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.

Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän

ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä

kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena

eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi

salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä... jos

niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte...»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen.

»Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut

Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien

kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen

salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen

sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän

punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn

murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä

on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden,

tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat

olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen

huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään

autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta

ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä

liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat

vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi

auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi

sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta

nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me

luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi

Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä

ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää

pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja

valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi

esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet

kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle,

joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään,

katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi

aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita

käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja.

Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli

kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen,

ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven

perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi

levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla

koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili

silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla

kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja

lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi

ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan

laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä

polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään

sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot

olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen

puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin

rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille

kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin,

joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja

näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen

ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine

höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut

käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen

yritellyt tukkia niitä paperilla... Sillä rakennus laskee ja laskee,

niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan

niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta

Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja

huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo

on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin...

Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti

sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen

pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas

rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa... Se saatiin

näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka

koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia

kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan

edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan

on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, _mukana_,

niinkuin sanotaan... vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on

tottunut toisenlaiseen ja parempaan... minähän olen Kööpenhaminasta. Ja

yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen.

»Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä

esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä

pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille»,

sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo

on hieno... mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen

puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka

vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä

oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei

oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei

uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että

hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut

ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa

korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen

sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan,

jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne

Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran

siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun

täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää

ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät

umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi

katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle

talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi

leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän

naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä

herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja

sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen

herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat

olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan

huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta

myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton.

Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse.

Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä

kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu

— »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut

sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä —

kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä

saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti

varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän

ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella

olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat

olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset

kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin,

mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä

se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää

Montreuilissä... sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään,

takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja

katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän

kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin

talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista

kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

... Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin

oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä.

Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava.

Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin

siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen

pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän

se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan

silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen

alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin.

Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta

kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät

olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu

kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen

ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli _polttanut_ silmänsä koko

sukuun, kauttaaltaan...

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt

äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia —

äidinäidin-äiti. Ja _tuossa_ oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa

kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki

kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon

nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli

suorastaan kuumeinen...

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein

miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia... Tuo esimerkiksi oli

sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat

saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina,

ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti

säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja

tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka

ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán

kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »_Le

Crépuscule_».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista,

hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä.

Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä

vuosina...

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »_Le Crépusculen_» paikaltaan

kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen

huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen...

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa

hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan

tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta

nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi

keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän

seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel

Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla.

Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli

pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen

valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää

pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja

takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa,

alastonta saranaa...

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin

hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin

pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi

hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin

niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain —

monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja

»muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän

huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö

matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan...»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa...»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua»,

sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti,

aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua,

ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista

ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n

»Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta

äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin,

kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan

kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli

juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä

kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse,

vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut

huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret

Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään,

ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty

hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain

sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi

sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä

hyvä...»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin

vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla

hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran

hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin

vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat

melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän

tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että

hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän

aikaa pelätä...

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet

näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi

hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa

ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin

täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi

neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset

mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä

on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän

kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne... ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas...?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen —

»sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä,

»ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan... hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka...

siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä... minä taas käyn niin usein Vejlessä.

Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on

niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä

Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi

melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan

katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki

niin elävää, Vejlessä... ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat

ääneen kaduilla... Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin

Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle

maalaiselle... taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat

punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa... Mutta ihminen

odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki...»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen,

niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä

nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän

ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti

kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään —

»minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa

lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan

tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani... hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

»Ma Vejlessä synnyin,

on kotini siellä...»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa...»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin.

»Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut

Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa

laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan

kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai

täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle

tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole

muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin...»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut

ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten

minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo,

että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja... kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia,

hänellä kun on puutavaraliike... ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo

lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli

olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina,

olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei

oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut

Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella

oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä

taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat

ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa

puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti —

hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan

hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän

olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet,

vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne,

jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet,

tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat,

silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä,

istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin

se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he

istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin

harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä

myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten

saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet

Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut

upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut

puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni

on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta

kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt

naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain

_talous_, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta...»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

... Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He

eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut

koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen

kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin

pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa

esiin hänen sormiensa alta... kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi

niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan,

jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

Kuu vieri, haudattihin...

Kuu vieri...

Joánin kädet putosivat koskettimilta...

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla

olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli

hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai

ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

Kuu vieri, haudattihin

mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja

tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt... kuinka ne kuuluivatkaan:

Ritari herra Aage...

Ratsasti herra Aage...

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä

huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen

kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi

soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä... mutta en

saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

Ratsasti herra Aage...

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

Ritari Aage, ratsain

hän ajoi saarehen...

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

Ja kihlaa kauniin Elsen,

tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain

laulamalla.

Niin kihlas kauniin Elsen

hän kultasormuksin.

Kuu vieri, haudattihin

mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet

kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten

sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä

kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri

tänään... jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta,

ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi

reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt... suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa:

siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.

»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».

»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.

Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:

»Niin, se on sisareni.»

Ja hän jatkoi:

»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet

tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä.

Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»

Joán ei puhunut.

»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli

kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»

»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.

Myöskin Gerda-neiti hymyili.

»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja

viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».

Hän ripusti kuvan paikalleen.

»Mutta sitten tuli täti taloon.»

»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin

huoneisiin.

»Niin, se on täti.»

Joán nauroi.

»Hän on kuin Ane», sanoi hän.

»Onko? Täti on niin kiltti.»

Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:

»Mutta hän on kuin Ane.»

Ja yht'äkkiä hän sanoi:

»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on

sähkösanomakonttori?»

»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»

»Ei, tahdon mennä itse.»

»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin

saattaa teitä.»

»Tahdotteko?»

»Mielelläni.»

»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun

hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán

nauroi:

»Miksikä teette noin?»

»Ilma käy muuten niin huonoksi.»

Gerda ruiskutti yhä.

»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»

»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».

Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.

He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:

»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää,

missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna...»

He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi

myymälän ovella.

»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.

»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.

»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.

»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat

ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on

ylpeytemme, sähkövalo.»

Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:

»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä

mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota

sitä samalla kauppapuotiin... Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»

»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.

»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja

tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».

»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.

»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.

Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.

»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti

kuiskaamalla.

Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.

»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.

»Etelästä?»

»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.

He tulivat asematielle.

»Se on täällä», sanoi hän.

He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.

»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.

»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.

Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:

»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen —

»tahtoo sähköttää».

»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja

ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.

Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.

Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.

Gerda-neiti sanoi:

»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»

»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran

minulle.»

Neiti hymyili.

»Niin — että uskalsinkin.»

Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.

»Onko tämä oikein?» kysyi hän.

Gerda otti lomakkeen ja luki:

»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha

Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?

»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».

»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.

Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se,

joka tavailee jokaista sanaa.

»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle,

ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen

Tanskasta. Jossesi.»

»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».

»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».

Joán maksoi, ja he astuivat ulos.

Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.

»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän

katsoi eteensä pimeässä.

Sitten hän sanoi:

»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»

»Miksikä ei?»

Gerda alkoi jälleen kulkea.

»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»

He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:

»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli

laita.)

»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.

Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi.

Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain

lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla.

Kiskojen teräs häipyi pimeään.

Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:

»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)

»Yöllä?»

»Niin, kun pikajuna ajaa ohi... Minunhan ei pitäisi... Mutta kun joka

tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut

vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä... Mutta te olette nähnyt

satoja tuhansia ihmisiä.»

Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:

»Tuolla on vuori.»

»Vuori?»

»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.

»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.

»Voi kyllä»... ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli

seitsemältä.»

Hän melkein juoksi.

He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.

»Minä vallan hengästyn.»

Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:

»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset...»

»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor

— Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»

»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.

»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä

pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla

— sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti

oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»

»En», vastasi Joán.

He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään

lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri,

niinkuin varjojen kaarti.

He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä... aivan lähekkäin...

»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte

ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»

Gerda puhui samaan tapaan:

»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään

ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella...»

»Mitä?»

»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan...»

Joán hymyili.

»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.

Gerda käänsi kasvonsa Joániin.

»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.

He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.

Sitten Joán sanoi:

»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»

»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.

»Äidillänikin oli se kuva.»

»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.

»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»

Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut

äänettömien ajatuksien halki:

»Mutta musiikkia saatte kuulla?»

Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda,

äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:

»Niin, kyllä joskus.»

Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:

»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»

»Rouva Raabelin?»

»Niin, lääkärin rouvan... Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä.

Se oli ihanaa.»

»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.

»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta

mitä olen kuullut.»

Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.

»Oliko se _niin_ ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän

hymyili.

He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:

»Mitä Josse on?»

Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:

»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa

loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja

ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.

»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.

Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä

vapisi.

»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»

»Niin lähellä?» sanoi Joán.

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Onko se teistäkin surullista?»

»Mikä?»

»Se että Etelä-Jyllanti...»

»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia —

kaikesta huolimatta.»

»Kaikesta huolimatta...?»

Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:

»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän... Mutta» — ja

hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on

niin laaja».

Joán sanoi:

»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»

»Unkariko?» sanoi Gerda.

Joán ei liikahtanut.

»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»

»Saari?»

»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»

Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.

»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»

»Kerran», sanoi Gerda.

Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.

»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen

edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat

tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.

»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.

»Mitä _suloinen_ merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.

»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»

Ja hymyillen hän lisäsi:

»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»

Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:

»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»

»Puoli tuntia», sanoi Joán.

Gerda katsoi eteensä.

»Emmekö enempää?»

Ja olivat jälleen vaiti.

He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.

»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella

äänellä.

»Niin.»

»Monta vierasta, neiti?»

»Muutamia.»

Gerda nauroi:

»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»

»Silloin muutan pukua nyt.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.

»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos

kävelystä.»

»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi,

kreivi Ujházy.»

Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:

»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»

»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»

Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä

Jensen hänen takanaan:

»Niin, neiti on miellyttävä.»

Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.

Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.

* * * * *

»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.

»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.

Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.

Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata

pulloja.

2.

Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana

virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.

»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.

Joán nyökäytti päätään.

»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.

Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.

»Sehän on hyvä», sanoi Joán.

»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»

Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:

»Tuleekos väliaikoja?»

»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.

»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet

suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se

on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»

Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:

»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»

»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä

on kyllä varaa siihen.»

Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen

ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:

»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin

»varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla

ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.

Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle

lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.

Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein

siltä, kuin hän olisi niiannut.

»Missä on palvelijani?»

»Herra palvelija on mennyt ulos.»

Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo

arkut?»

Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán

sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.

Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla

Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!

Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.

Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi

sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen

sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen...»

Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:

»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä

on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu

maaseudun pikkuoloissa.»

Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra

Jensen:

»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja

kysyi herra kreiviä.»

Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa

alla:

»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.

»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä

ottamastaan kortista hän luki:

»Erik... Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik...»

»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.

»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin... Sinne on vain puoli penikulmaa,

voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka...»

»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja

kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi

nähdä Erikinkin... tavata Erikinkin tänään...

Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei

milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin

haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen

oli pukeuduttava.

»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.

»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan.

»Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla,

missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista...»

Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi

räystäskourusta.

Joán ei enää kuunnellut.

»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».

Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli

tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa,

miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.

»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten

berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.

»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»

»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»

»Nyt?»

»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»

Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.

»Täällä?»

»Niin.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan

tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä

maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.

Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia

pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku

neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri

hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin

vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän

viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista

pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi,

kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin,

pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän

kanssa minä menen naimisiin.»

Joán kääntyi.

»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että

räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi

pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.

»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.

»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.

Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa

siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja

aurinkoa.

Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman... »Missä on kaulanauhani?» Hän

soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen,

jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.

»Herätä Haacke.»

»Hyvä on.»

Berliniläinen meni.

Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa

yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja

otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien... ne olivat hänen

äitinsä lauluja.

Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.

Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik...

»Joán!»

»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että

»Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan,

molemmat käsivarret ojennettuina.

»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä

liikahtanutkaan.

Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan

värähtävällä äänellä:

»Kuinka oletkaan tapaisesi.»

Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin

ympäri.

»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik

Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut

jälleen!»

»Totta tosiaan», sanoi Holstein.

Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin

heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään

sanottavaa.

»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire.

— Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet

toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.

Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä

hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja

olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»

»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.

»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.

»Serkkuni», sanoi Holstein.

»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.

Käyrä kosketti kieliä.

»Kreivitär ei ole kotona.»

Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.

»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,

»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen

vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».

»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.

»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».

Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun

säveliä:

Ja kihlaa kauniin Elsen,

tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:

Kuu vieri, haudattihin

mies mustiin multihin.

Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.

»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat

säärensä.

»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.

»Täytyykö sinun mennä? Minne?»

»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja

pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen

Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.

»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.

»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo

'tokkopa', nauroi hän.

»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen

sinun kanssasi Johansenille».

»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui

tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.

He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.

»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi

ihminen.»

Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa

näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet

raskaiksi.

»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.

»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.

He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:

»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin

paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»

»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.

Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:

»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.

»Kenellä?»

Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:

»Noilla Johanseneilla.»

Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät

Gerda-neidin keskellä näyttämöä.

»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko

huoneen.

»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»

Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.

»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.

Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot

nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.

»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti.

»Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»

»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki

Corot’n kuvan edessään seinällä.

»Niin, ajattelin, että...» mumisi Gerda.

Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he

vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän

siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin

ahdasta.

»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.

»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten

tahtoaan. »Hyvästi.»

Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:

»Kohta me syömme», ja poistui.

Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen

muinoin.

»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.

Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken

kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös

portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag»,

ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.

Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti

postikortteja.

»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.

»Mitä?»

»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. —

Hyvästi.»

Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.

Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n

»Hämärään».

»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa

taidekauppojen ikkunoissa?»

»Niin katsoin», sanoi Joán.

Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.

»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta

hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin

kaunis.»

Joán hymyili:

»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.

»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista

seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä

mitään.»

»Myrkynsekoittaja?»

»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»

»Mutta miksi?»

»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon,

käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas

— täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»

Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.

»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.

»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos,

että tulit.»

Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.

Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:

»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»

»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista.

»Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»

»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».

Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä,

ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko

rakennus raikui.

»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.

Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin

sääriinsä.

* * * * *

Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.

»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.

Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.

»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.

»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja

taivutti jälleen päätään.

Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.

»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä

on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä

kannattaa tuskin mainita».

Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he

alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä

seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla

kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:

»Ja tämä on kaupanhoitajani.»

Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin

leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat

rinnoilla, sanoi Joánille:

»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon

omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti

merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi

hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka

kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä

sykkyrällä niskassa.

»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.

Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen

seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi,

ja melko kovalla äänellä:

»Hyvää iltaa, neiti.»

Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä

hän joutui hämilleen:

»Hyvää iltaa.»

Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen,

smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja

joka sanoi:

»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»

Ja jatkoi samaa kyytiä:

»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi

kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta

paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»

»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.

»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha

naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori

teki nopean kumarruksen.

»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.

»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla

kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti

Gerda lähestyi.

»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin

ohi.

»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen.

»Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin

suuren arvon sille näköalalle.»

»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar

vastaanotti kuningatar Dagmarin.»

Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:

»Riben tornista näkee niin kauas.»

Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.

»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt

vastaamassa.

»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.

»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs

naishenkilö, se sinipukuinen.

He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että

huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen

yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia

olalle sanoen:

»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen,

_siellä_ asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin

että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»

Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki

äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan

pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.

»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin

on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme

arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys... mutta sen kassa on laiha.

Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»

»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen

äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille:

»Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»

Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.

»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».

»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme

iloinneet Bachista.»

»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen

sanoi paksulle Larsenille:

»Minusta hän on suurenmoinen.»

»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat

Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»

»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.

»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.

Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan

kuin naurun ja melun huumaamana:

»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»

»Mitä te aiotte?»

»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun

Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat

jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.

»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet

lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin

luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:

»_Minä_ tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt

konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»

Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä,

joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:

»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»

Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi

kaupanhoitajalle:

»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»

Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi

silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten

läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut

kätensä poskilleen ja sanoi:

»Ah niin, tänään on niin ihanaa... on kuin ilmassa olisi juhlaa.»

Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä

käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:

»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —

Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.

»Täällä on paikkoja monelle.»

»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se,

jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».

»Pelkäättekö?» hymyili Joán.

»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.

He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.

»Mikä numero se on?» kysyi Joán.

»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.

»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.

»Oletteko?»

Ja he hymyilivät kaiken aikaa.

»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.

»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.

»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja

teatterissa.

Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.

»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.

»Fiskedam», sanoi Joán torveen.

Hän sai »Dammenin».

»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.

»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.

»Mitä hän kysyy?»

»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat

hyvin lähekkäin.

»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.

»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.

»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.

»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.

Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.

»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.

»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi

puhelimella.

Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:

»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina

niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»

»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.

Hiljaisuutta kesti tuokion verran.

»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta

sohvasta — isoon rahakaappiin.

»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.

»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.

»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.

»Aivan heti», sanoi täti.

Ja Gerda meni sinisen naisen luo.

»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen

kainaloon.

»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin

polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi

hän tämän puoleen.

»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän,

ja lisäsi, huokaisten syvään:

»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»

»Mutta Ida...», sanoi Gerda.

»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet

kuulemaan soittoa».

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:

»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»

Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä,

hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:

»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»

Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli

koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.

»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän

se täyttää paikat».

Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.

»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin,

niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla

paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa... Nimeni on kelloseppä

Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön,

emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän

nenän — eikö niin, Gerda?... sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää,

herra konsertinantaja —»

Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.

»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne»,

sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin

Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat

riittävät», lisäsi Larsen.

Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan

äänekkäästi:

»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»

»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat,

hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille

käsivartensa.

»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».

»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä.

»Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste...»

Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi

ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.

»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».

He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin

seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.

»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin

saamme kaikki tilaa».

Muutamat istuutuivat.

»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän

täytyy istua kuin _char-à-bancissa_, niin, että molemmat puolet

painavat yhtä paljon.»

Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.

Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:

»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa

mielellään otamme vastaan ystävämme.»

»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut

pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet

pöytää tärisi.

»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin

käsivarren vapisevan kainalossaan.

»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa

Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.

»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.

»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda

muistuttikaan linnunpoikaa!)

»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea...

meidän maalaistapojamme».

Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.

»Ja nyt me istumme», sanoi hän.

»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä.

»Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien

välissä».

Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän

tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.

»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui

hansikkaana.

Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.

»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen

kaiken pelkonsa.

»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.

»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».

Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.

»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»

»On kyllä», sanoi Joán.

»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.

Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat

kilisivät hiljaa.

»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei

siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä,

joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne

sujuvat itsestään.

Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja

heiveröisenä, kulki edestakaisin.

»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.

»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen,

»pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»

»Kappalainen?» sanoi Joán.

»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.

»Mutta pastori ei ole läsnä?»

»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne,

käytiin häntä hakemassa ripittämään —»

»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.

Mutta Gerda sanoi:

»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä

ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla',

sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä...»

Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin

suuremmilta.

»Ja nyt hän kuolee tänään.»

Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan,

hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.

»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.

Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen

sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:

»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo

kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä

ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»

»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen

sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:

»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»

Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:

»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin

rauhallisesti.»

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä

häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät

sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua

oikeaan aikaan.»

Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka

istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin),

puhui Mendelssohnista.

»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän

soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen

pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»

»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka

lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa

jäädä omaksi huviksi».

»Emmehän me _kaikki_ voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva

Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.

Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan

odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari

Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna

oli soittanut yhdistyksessä.

»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.

Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:

»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»

Gerda oli painanut päänsä:

»Soitatteko sen?»

»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja

näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»

»Ylimääräisestikö?»

»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»

Lääkärinrouva sanoi:

»Niin, se on riemun musiikkia.»

»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.

»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.

»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.

»Odotuksen», toisti jälleen Joán.

Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.

»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.

»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja

kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:

»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te

olette säilyttänyt äidinkielenne.»

Joán sanoi katsoen eteensä:

»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään.

Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista...»

»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.

»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa

sellaista mitä ajattelen».

Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:

»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli)

»mitä... mitä te sanotte...»

Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:

»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan

koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»

»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda,

emme ymmärrä sitä rakkautta».

Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin,

sanoi hymyillen:

»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»

»Vain totiveden ääressä, pikku rouva... Mutta mitäpä meillä miesväellä

olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on

jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»

Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta

tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan

kuin konttorityötä pulpettinsa takana.

Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden

mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta

kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu

puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:

»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja...»