1.
»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».
»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»
»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.
»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti
kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi
aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.
»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.
»Hän tekee sen lyhyesti.»
»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»
»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».
»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla
kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena,
luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi,
hiukan kostein suupielin:
»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta... suuren
maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän
ajan käsissään.
Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea
kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone
täyttyi, ja kaikki kiittelivät.
»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät
hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»
»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.
Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.
»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.
Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.
»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»
»Vaalia ja vaalia, herra pastori...»
»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin
rikastuttaisi omaa itseään».
Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:
»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita...»
Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.
»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin
sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».
He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan
seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei
mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve
saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen
yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli
tulkinnut toisin.
»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.
Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin
samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.
»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.
»Kreivi», huusi Jensen.
»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo
poissa.
»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle,
joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.
Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa
hohottaa tarjoilukaapin edessä.
Kreivi Holstein kaatoi laseihin.
»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»
Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti
tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.
»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»
Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi
isänsä vieressä:
»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä,
ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä
nyt me uskallamme.»
»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät
osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».
Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa
puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän,
»eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori
kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse
taistelupaikalla vielä kerran...
Tohtori ei päässyt pitemmälle.
Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.
»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän
Joánille, »se oli suurenmoista... Mutta te, herra hovijahtimestari,
olette sankari, kerrassaan.»
Hän kohotti lasinsa.
»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja
tohtori yritti jatkaa:
»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran...»
»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.
»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.
»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.
»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että
se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa
niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!»
Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä»,
huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.
»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa
kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».
»Terve, herra, konserttimestari.»
He joivat maljoja, kaksittain.
Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.
»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.
Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan,
ennenkuin joi siemauksen:
»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»
»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se
oli _musiikkia_... se oli musiikkia... nyt te ette enää voi välttää
Musiikkiyhdistystä».
Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä
vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:
»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi
lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»
Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:
»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja... tunnen ne väristä.»
»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta,
»ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».
»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me
_kuulimme_», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut
kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.
»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut
puhunut mitään.
»Niin», sanoi Joán, »mennään».
Toiset menivät edellä salin poikki.
»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».
Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.
»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.
»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi
tahtonut tarjota sitä Gerdalle.
»Minä kuljen seinäviertä.»
»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.
»Täällä», sanoi Joán.
»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.
»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.
Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:
»Ei.»
Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön
kasvoja.
»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.
»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.
»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.
»Vejlestä.»
»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»
»Niin saamme.»
Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:
»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»
»Niin on.»
He olivat aivan oven suussa.
»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.
»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut
näyttämään teille tietä.»
Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.
»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia
kasvoja.
»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.
Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki
vaatteita ylleen.
»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin
valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.
»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»
»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin
hihaan.
»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»
He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja
hevoset kuopivat.
»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi
kuinka se oli... »
Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.
Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on
matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»
»Ihmisparat», sanoi Joán.
»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista
ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole
kiitollisia.»
»Kuinka niin?»
»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille
niin paljon iloa.»
Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:
»Neiti, missä te olette?»
»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä
viinejä oli noudettava kellarista herroille.
He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin
että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon
ääni.
Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:
Ja yö se muistiinne palautuu,
kun läksimme linnasta;
häly silloin vaikeni kaikki muu,
kun yö oli puolessa.
Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
taas kakstoista, meidän se on,
me voitamme, kerran kaikkoo yö,
uus huomen on huoleton.
Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.
»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.
»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.
»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»
»Hänestäkö, joka kaatui?»
»Niin.»
Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan
kadulle.
»Millaiset sanat siinä on?»
Rouva Jespersen lausui ne:
Me voitamme, kerran kaikkoo yö,
uus huomen on huoleton.
Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.
»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä
on!»
»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.
He seisoivat tuokion.
Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:
»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»
»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot
kohotettuina, »se on Venus».
»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.
»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin
ihania tähtiä kuin Bosporilla».
»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka
taukoamatta tuijotti taivaalle.
»Olen»... ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»
»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»
»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä
kasvoihin.
Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:
»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»
Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän
ohitseen.
»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen
kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»
»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».
Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.
»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.
»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».
Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:
»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»
»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.
Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta
tämä sanoi rehevällä äänellään:
»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse
irti.»
He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan
kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan
onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:
»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»
»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.
»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».
»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.
»Niin», hymyili Gerda;
Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:
»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»
Gerda viivytteli.
»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.
»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai
tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän
kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»
»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.
»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan... eihän koskaan tiedä
millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».
Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:
»Sen tietää mitä on _tapahtunut_.»
Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.
»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.
»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän
tilaa».
Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri
virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet
hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.
»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.
»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän
näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»
»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne
naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on
samat kuin äskenkin».
»Niinkö?»
He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.
»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti
vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.
»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»
»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.
Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa
ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä
äänettöminä.
Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:
»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»
»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen
ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.
»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»
Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:
»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»
»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän
ikkunapieleen.
»Kaikkea.»
»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja
sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi
sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»
»Onnettomuus tapahtui?»
»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»
»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»
Rouva Jespersen kääntyi:
»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan...»
»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin
läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus
paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en
tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin
ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»
Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:
»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko
siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.
Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.
»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi
rouva Jespersen.
Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.
»Annatteko hiukan minullekin?»
Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen
käsilleen.
»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».
Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.
»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.
»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla
käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.
»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne
tulevat niin kirkkaiksi».
»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet
aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on
silmät puoliummessa».
»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli
kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.
Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.
Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:
»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»
»Hänen sisarensa... niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»
»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»
»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään
hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi.
Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella
edelleen, ei hän enää voinutkaan _enempää_, kertovat ihmiset.»
»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.
»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».
Erik oli vaiti tuokion.
»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita
rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta
kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut
hukuttautua... seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden... ja
elämän».
Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.
»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.
Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.
»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän _hänen_ pidä suorittaa
sitä tutkintoa».
»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.
Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.
»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät
suoraan rouva Raabelia vastaan.
»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».
»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.
»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten
mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti...
tämäntapaisina iltoina».
»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka
silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.
»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa
aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on _lahjat_,
tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei
kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu
pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä
kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»
»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin
ihminen, joka on saanut odottaa kauan.
»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin
pari konserttia... mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo
tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi
varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi... Mutta tietysti, joskus,
silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette
kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset
jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat
ihmeelliset.»
»Niinpä kyllä», sanoi Joán (_tuolla_ Gerda puheli Erikin kanssa),
»elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».
»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin
sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta... siinä on silmiä, joihin me
jäämme riippumaan... niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän
kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se
kävi ilmi tänä iltana, soitostanne... Sillä korva, se on toki säilynyt,
herra kreivi...»
Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta
korvasta...
»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan
kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä
joutui naimisiin...Minulle, _kaksinaisine_ lahjoineni, oli valinta
aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin
näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin
kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun
jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon...»
»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni
sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet
ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä
lopullista ratkaisua».
»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.
»Niin», sanoi rouva Raabel.
»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu
yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä
harrastuksia».
»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli
istuutunut sen ääreen).
»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa,
myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen
uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme
uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa,
pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään _uskaltaa_. Kun _he_
panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään
pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä
rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on
valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja...»
Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.
»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja
pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri
mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja
kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella...
Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota
ymmärtämystä...»
»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että
ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä...
sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia
musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään
kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja _sieltä_ —
ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan
— älkäämme puhukokaan siitä... _se_ on heidän harrastustaan»
(tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan
paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on
pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää
henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»
Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.
Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.
»Niin sitä jää istumaan lahjoineen... jää istumaan lahjoineen ja
kuivettuu...»
Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä
rouva Raabelin poskiluita.
»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, _vapisivat_ sormeni,
kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei
sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot...
vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on
ollut...»
Erik jatkoi soittoaan:
Ja kihlas kauniin Elsen,
tuon neidon suloisen.
»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin:
jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni...»
Joán oli astunut kolme askelta.
Kuu vieri, haudattihin
mies mustiin multihin.
Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui
soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä
hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi
yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.
»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on
paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat
he silmiään ja ovat arvostelijoita».
»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä,
mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin
olisi saanut vettä päin kasvojaan.
Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin.
Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin
ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin
tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty
ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:
»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten
kovasta istuimesta.»
Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille
meidän veistokoulussamme.
»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta
honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme
nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri
maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se _muistuttaa_
kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta
sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen...»
Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen
pysähdytti hänet.
»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut
muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»
Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja
suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:
»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän
on ollut Gerda-neidin tukena.»
Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.
»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset
tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on
tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä,
sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa.
Mutta kun on _kaksi_ kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin
suuri siunaus.»
»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.
»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.
»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — _sinne_, kun samassa tuo
lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.
»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.
»Elämän huolista, herra maisteri.»
»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen.
Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä
matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja
kansansivistys... Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole
soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan
maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen...»
Joán kohotti päätään.
»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan
arvoiset... niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat
kuitenkin meidän uniamme.»
Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:
»Tämä on viimeinen viulumatkani.»
»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää
soittaa».
»Kuinka niin?» kysyi maisteri.
Joán katsoi pianoon päin.
»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».
Maisteri loi katseensa salin poikki.
»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä
ontuvin kannoin.
Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:
»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa... hän oli
useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään.
Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan.
Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut _oikein_
onnellista, luullakseni.»
Gerda sanoi äkkiä:
»Eikö äiti ollut onnellinen?»
»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein,
aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.
Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:
»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»
»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus
on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».
Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.
»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa
vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.
»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.
»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.
»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä
ihmiset tietävät jälkeenpäin.»
»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää... Me
puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat,
joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia
kohti,-joka meille ei ole selvillä...»
»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata
pilkkopimeää».
»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät
toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»
»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa
eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin
niitä sanoja:
»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»
»Kuka? Joánko?»
Kreivi Erik huipensi huuliaan.
»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat
_syntyneet_ istumaan täällä?»
Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja
sanoi hymyillen:
»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»
Ja hän nousi seisomaan.
Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:
»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»
Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.
»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen
huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani...»
»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.
He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain
Erikin äänen, ja Gerdan.
»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.
»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.
»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.
»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän
kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa
maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa...
Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota
hän tahtoi paeta.
»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä
kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.
Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin
olisi valmistunut vetämään pois hammasta:
»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi.
Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle...
Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa
mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen
ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle...
Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä
laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole
montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa,
niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista
jotakin apua... sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me
miehenpuolet, eikö totta?»
»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla
kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen
sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön
— kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi
siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin...
_Minun_ paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni,
mutta ihmiset sanoivat: _näyttelijäkyky_. Mutta kun suku oli vastaan,
niin... Madame on kai kertonut teille... Lyhyesti sanoen, minusta tuli
lääkäri.»
Herra Raabel maiskutti huuliaan.
»Tälle paikkakunnalle.»
»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä
tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen
tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen
mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi
kaiken ennakolta):
»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista
tarjotaan.»
»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta
hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi
lääkäriksi tulemisestaan:
»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni
maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka
tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori
heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin
jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti
eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin
kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta
ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä
herra — no niin... Mutta avioliitossa... ihminenhän tuntee itsensä,
eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja _kaksi_
tyytymätöntä _yhdessä_ avioliitossa... no niin. Oletteko _te_ tavannut
yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi
tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi
hän ja joi jälleen kulauksen.
Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan
mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän
oli ansainnut.»
»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan —
»tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa
yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä
herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten
tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja...
'myrkynsekoittaja' täällä...»
Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille
oli jälleen levitetty liina.
»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin
puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta
yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon
harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin
heittäisi sanansa kaivoon.»
»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.
»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin
omituinen perhe... no niin, en ole heidän lääkärinsä... minähän olen
Kööpenhaminasta.»
Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja
sanoi:
»Menemmekö muiden joukkoon?»
Joán meni sisään.
Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset
seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti
kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi
kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.
Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita
ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:
»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»
Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli
_maistella_ toisten talojen ruokaa, sanoi:
»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on
tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä...»
»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi:
»tanskalaisen väestön keskuudessa».
Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin,
sanoi:
»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»
Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:
»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»
»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja
vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole
mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»
Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.
»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.
»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada...»
Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän
hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen
silmiinsä.
Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen
tarpeessa, sanoi:
»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa...»
Hän tarkoitti soittamisia.
»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»
He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.
»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin,
siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja
veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin.
Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi
sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon,
joukon jatkoksi... sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin,
sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole
taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan... ennemmin
he _perustavat_ kauppoja tukemaan valtaansa...»
»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se
on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä
hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan...
eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen... sillä meidän
aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka?
Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen
eikä grundtvigilaiseen... ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä,
näillä main?»
Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän
sanoi:
»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat
naisväen hoitaa uskon asiat...»
Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan
kuin käsi olisi ollut nyrkissä.
Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:
»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»
Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen —
tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.
Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat
ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.
»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että
kaikki kävisi hänen mielensä mukaan...»
»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen,
kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime
aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä
Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»
Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme,
sanoi:
»Kuinka niin, herra Petersen?»
»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen
kämmeniään polviinsa.
»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään
selkärankaa...vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin.
Mitä Theodorin _pitäisi_, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi,
sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää —
kun Petersen kerta sen ottaa...»
»Kaupanhoitaja?»
»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen
lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»
Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi
Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.
»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan
harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa
bourgogneanne».
»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla
kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari
tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän
ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos
hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää,
missä sitä on.»
Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.
»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä:
»Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»
»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».
Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:
»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»
Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.
»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No
niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»
Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa
käsissään.
»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen
katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.
Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:
»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka
ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen
seurastaan, jatkoi kandidaatille:
»Mutta, rakas kandidaatti, _minä_ olen kyllin rehellinen sanoakseni
— keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra
varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla
sitä... mutta merkillistä on, että monet niistä, joita _pidetään_
suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja...»
Joán oli mennyt Gerdaa kohti:
»Tahdotteko näyttää meille valoa?»
»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.
»Kiitos.»
»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»
»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin
ahmivan Gerdan kasvoja.
»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen
väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti
ei pitänyt siitä.»
»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän
luokseen.
»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän
jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.
Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi
nopeasti:
»Milloin voimme tavata?»
»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen
lautaseensa.
Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein
ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti,
aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät
huomiota.
Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:
»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»
»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.
»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»
... Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä
kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään
Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.
Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.
»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.
»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut
sitä auki.
»Antakaa minun!»... Ja Joán avasi sen.
Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.
»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti...»
»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».
»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi
kellarin oven.
»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei
tahtonut että menisin sinne.»
»Niin, _minä_ en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.
»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.
»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen
huudahtaen samassa:
»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»
»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut
painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»
»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva
Jespersenin olan yli.
»No sitten...!» ja Gerda veti syvään henkeään.
»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin
katkaistakseen.
»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»
Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.
»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»
»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.
Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä,
samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt
puolipimeässä:
»Tulkaahan nyt.»
»Kyllä...»
»Tarttukaa käteeni.»
Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:
»Tässä on käteni...»
»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän
olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai
tuhmasti... mutta te saatte mennä yksin».
»Neiti Gerda... Kuinka arka te olettekaan!»
»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan
kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.
Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.
»Tuletko?» sanoi Erik.
Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.
»Kuinka täällä on raskas ilma.»
»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset
viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän
tämä rypälemehu _kauttaaltaan_ ole niin vallan väärentämätöntä, täällä
kansanomaisemmassa osastossa...»
Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.
»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne
myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»
Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.
»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.
»Mikä? Sähkösanomako?»
»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta... sillä
kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».
»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.
»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun
hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee
tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»
»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik
laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat
viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot...»
Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli
pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.
»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».
»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään
henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».
Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:
»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»
»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.
»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä
kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi
niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja
samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»
»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin,
»neiti Gerda?»
»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä
heti paikalla talosta pois.»
»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.
»No niin, tässähän on bourgogne!... Otatko sinä nämä pari pulloa?...
tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat
sinulla? Kiitos!»
Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.
»Ja sitten mentiin», sanoi hän.
He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.
»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita
valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan
tuolle puolen... Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein
päin helvettiä».
Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen,
otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.
»Erik, Erik», huusi Joán.
»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»
»Voi, kaikki on päin helvettiä!»... Ja Erik nyyhkytti yhä.
»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei
ole mitään... ei sinun tarvitse siitä välittää...»
Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.
»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi
hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin
ja jostakin muusta hän sanoi:
»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän
vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä
on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä
pahempaa kuin Johansenin myrkky...»
»Kansanopistonjohtajanko?»
»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole
parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan...»
He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja
laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.
»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee
iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä»,
sanoi hän ja juoksi ylös portaita.
»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte
niin kauan poissa».
»Niin», sanoi Erik.
Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.
»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta
nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.
»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.
»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.
Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:
»Ei, tänne...! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen
väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan...»
Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina
kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin
olisi odottanut.
»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.
»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?»
Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän
pyysi kaupanhoitajaa tuomaan _riittävästi_.
»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.
»Niin, isä.»
»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen
taskussa.
»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt
kasvonsa.
Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.
... Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan.
Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.
Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja
tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan
kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.
»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»
Gerda ei katsonut häneen.
»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.
Joán seisahtui.
»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.
»Raskasta?» toisti tyttö.
»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat
samalla äänellä.
Gerda nyökäytti päätään — kerran.
Ja Joán sanoi, kiireesti:
»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä
pois.»
Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.
Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian
äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:
»Teidän sisarennekin...»
»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.
»Niin, tarkoitan... tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille
niin paljon raskaita ajatuksia.»
Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.
»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.